Puolalaiset varjelivat ihmeasettaan suurena sotasalaisuutena – saksalaiset eivät käsittäneet, mikä heihin iski
Puolalaisen ratsuväen urhoollinen taistelu saksalaisia maahantunkeutujia vastaan on yksi toisen maailmansodan suurista tarinoista.
Puolalaiset eivät kuitenkaan karauttaneet panssareita päin ratsuillaan silmittömästi sapeli heiluen, kuten usein muistellaan. Totuus oli pikemminkin aivan toinen, sillä puolalaisilla oli käytössään puskista ampuva tehokas ase, joka oli pidetty visusti salassa – ja joka pääsi yllättämään saksalaiset täydellisesti.
Puolalaiset olivat kaikessa hiljaisuudessa kehittäneet jo 1930-luvun puolivälissä innovatiivisen panssarintorjuntakiväärin tyyppinimeltään wz. 35 ”Ur”, puolaksi koko nimeltään Karabin przeciwpancerny wzór 35.
Insinööri Jozef Maroszekin (1904-1985) suunnittelema ase muistutti ulkonäöltään tavallista Mauser-sotilaskivääriä, josta se kuitenkin erottui pitkällä piipullaan ja järeällä lukollaan. Painoa aseella oli noin kymmenen kiloa.
Poikkeuksellisen aseesta teki sen patruuna, mitoiltaan 7,92 x 107 mm. Tavallisen sotilaskiväärin luodin takana oleva hylsy oli jättimäinen, eli luoti lähetettiin matkaan polttamalla sen takana hirmuinen määrä ruutia.
Suoritusarvot olivat sen mukaiset. Luoti ampaisi matkaan peräti 1275 m/s nopeudella, kun tavallisen sotilaskiväärin luodin lähtönopeus on noin 700-800 m/s.
Toisin kuin useimmissa muissa panssarintorjuntakivääreissä, jotka, käyttivät kovia volframi- tai teräsydinluoteja lävistämään panssarin, wz. 35:ssa käytettiin tavallisia lyijy-ydinluoteja.
Kun pehmeä luoti osui panssariin erittäin suurella nopeudella. se litistyi panssaria vasten ja siirsi valtavan määrän kineettistä energiaa panssarilevyyn. Seuraamuksena oli shokkiaalto, joka irrotti panssarin sisäpuolelta läpimitaltaan noin 20-30 mm halkaisijaltaan olevan ”tulpan” tai sirpaleita.
Aseet toimitettiin laatikoissa, joissa luki vakoojien hämäämiseksi ”Mittaustarvikkeita” tai ”Vientitavaraa – Uruguay”, johon myös aseen tyyppinimen jälkiosa ”Ur” viittasi.
Vain harvat upseerit ja asesepät tiesivät aseesta ennen kesää 1939. Rivisotilaille aseet jaettiin vasta juuri ennen sodan syttymistä heinäkuussa 1939, mikä vaikeutti niiden taktista hyödyntämistä taistelujen alkaessa.
Vaikka koulutus aseen käyttöön jäi puutteelliseksi, maahan hyökänneet saksalaiset onnistuttiin yllättämään täydellisesti.
Monissa tapauksissa saksalaiset löysivät oman panssarivaununsa pysähtyneenä, moottori sammuneena tai käynnissä, mutta ilman ulkoisia vaurioita.
Sisältä löytyi kuitenkin kuollut miehistö, jossa ei ulkoisesti näkynyt isoja ampumahaavoja. Koska Wz. 35:n luoti ei tehnyt suurta reikää vaan iski panssarista sirpaleita irti sisäpuolelta, saksalaiset epäilivät aluksi puolalaisten käyttäneen jonkinlaista tuntematonta kaasuasetta tai ”kuolemansädettä”.
Asetta käytettiin menestyksellisesti heti Mokran taistelussa 1. syyskuuta 1939, Saksan hyökkäyksen ja toisen maailmansodan ensimmäisenä päivänä.
Mokrassa puolalainen Volynian ratsuväkiprikaati puolusti asemiaan saksalaista 4. panssaridivisioonaa vastaan. Puolalaiset olivat kaivautuneet metsän reunaan aseinaan osin tehokkaita 37 mm Bofors-panssarintorjuntatykkejä, mutta joukoille oli jaettu myös suuri määrä wz. 35 -kiväärejä.
Saksalaiset menettivät päivän aikana tuhoutuneina tai vaurioituneina yli 100 panssariajoneuvoa. Suuren osan tuhosi nimenomaan jalkaväki ”Ur”-kivääreillä, jotka purivat saksalaisten kevyisiin Panzer I- ja Panzer II -vaunuihin alle 300 metrin etäisyydeltä.
Tykkiin verrattuna wz. 35 oli kevyt, joten sotilaat saattoivat ampua muutaman laukauksen lähestyviin kevyisiin vaunuihin tai panssariautoihin ja vetäytyä nopeasti ennen kuin saksalaiset ehtivät vastata tuleen.
Puolalaiset tuhosivat tai vaurioittivat aseella lukuisia saksalaisvaunuja. Sodan kulkuun sillä ei kuitenkaan ollut isoa vaikutusta, koska Puola luhistui nopeasti.
Vuonna 1940 Puolan pakolaishallitus yritti saada aseen suunnittelijan Jozef Maroszekin Ranskaan kehittämään panssarintorjuntakivääriään käytettäväksi raskaammin panssaroituja ajoneuvoja vastaan.
Maroszekin piti paeta miehitystä Puolasta Unkarin kautta. Asesuunnittelijan saavuttua Krakovaan, Gestapo pidätti kuitenkin kuriirin, jonka tehtävänä oli auttaa asesuunnittelijaa rajanylityksessä.
Maroszek vältti vangitsemisen ja palasi Varsovaan. Hän avusti Puolan vastarintaliikettä, mutta selvisi sota-ajasta ja jatkoi akateemisella uralla.
Saksalaiset pääsivät perille kiväärin poikkeuksellisista ominaisuuksista vasta saatuaan niitä haltuunsa ja testattuaan niitä.
Puolan vallattuaan Saksa sai sotasaaliiksi tuhansia wz.35 -kiväärejä, jotka se otti omaan käyttöönsä. Noin 800 myytiin Italialle, joka käytti niitä muun muassa Pohjois-Afrikassa ja itärintamalla.
Asetta käyttivät tiettävästi myös saksalaiset maahanlaskujoukot belgialaisen Eben-Emaelin linnakkeen valtauksessa toukokuussa 1940.
Suomi osti puolalaiskivääreitä Unkarilta talvisodan aikana, kun Puola oli miehitetty. Aseet ehtivät rintamalle vasta aivan sodan loppuvaiheessa maaliskuussa 1940, joten niiden merkitys jäi vähäiseksi. Suomen armeijassa ase tunnettiin nimellä 8,00 pst.kiv/38.
Aseita käytettiin vielä jatkosodan alussa, ja ne tehosivat neuvostoliittolaisiin kevyisiin panssarivaunuihin ja panssariautoihin.
Pienireikäinen puolalaisase ei kuitenkaan välttämättä vakuuttanut suomalaisia rintamasotilaita, varsinkin kun käsillä oli selvästi järeämpiä brittiläisiä Boys- ja kotimaisia Lahti L-39 -panssarintorjuntakivääreitä eli ”Norsupyssyjä”.
Kun Neuvostoliitto otti käyttöön järeämmät T-34 ja KV-1 -panssarivaunut, puolalainen kivääri kävi muiden pst-kiväärien tavoin tehottomaksi panssarintorjunnassa.
Muuta käyttöä kuitenkin löytyi. Esimerkiksi Tuntemattoman sotilaan Antti Rokan esikuvana toiminut Viljam Pylkäs käytti käytöstä poistettua panssarintorjuntakivääriä rottien hävittämiseen korsusta sen tuottaman valtavan pamauksen ja paineaallon avulla.