Mitäs me renessanssi-ihmiset

Yleisneron perikuvana historiaan jääneen Leonardo da Vincin kuolemasta tuli toukokuun alussa kuluneeksi tasan viisisataa vuotta. Renessanssi-ihanteen ruumiillistumaa muistettiin ympäri maailman lukuisissa lehtiartikkeleissa.

Renessanssin ihanteena 1400–1500-luvuilla oli laaja valistuneisuus ja monien eri tieteiden ja taiteiden harrastaminen. Ajan yksilöistä Leonardo, joka tunnetaan sekä etu- että sukunimellään, on jäänyt kuuluisien taideteosten maalaajana ja aikaansa edellä olleena keksijänä parhaiten historiaan.

Ihanneyksilö Leonardo oli siis yleisnero, jota kutsutaan tieteellisemmän näköisesti homo universalis
-nimellä. Kun ajat muuttuivat, kansanvaltaiseen maailmaan saatiin kansansivistysaatteen myötä homo democraticus, demokraattinen ihminen.

Nykyajan homo democraticuksen saatavilla on periaatteessa kaikki oleellinen tieto mistä tahansa teemasta.

Jokainen voi oppia jotakin vaikka mistä aihealueesta. Ei ole väärin ajatella, että jokainen homo democraticus voi olla myös homo universalis. Ainakin sopivan yleistietäväinen, jos ei ihan yleisnero.

1700-luvun valistusajan jälkeen 1800-luvun alkupuolella syntynyt kansansivistysaate ajatteli asian juuri tällä tavalla. Jokainen voi päästä osaksi mahdollisimman laajasta sivistyksestä, ja sivistynyt kansalainen on yhteiskunnalleenkin hyödyllinen toimija.

Tämän päivän tavallinen kansalainen voi olla sivistyneempi kuin menneiden vuosisatojen yläluokkaiset oppineet. Tietoa on laajalti saatavilla, ja keskivertokansalainen voi tehdä itsestään monialaisen, tämän päivän renessanssi-ihmisen.

Yleisneron tai renessanssi-ihmisen vastakohdaksi määritellään usein jokapaikanhöylä.

Yleisnero on hyvä kaikessa mihin ryhtyy, kun taas jokapaikanhöylä kyllä tekee kaikenlaista, mutta ei välttämättä ole hyvä yhtään missään.

Ei keskinkertaisuutta tietenkään pidä hävetä. Suurin osa meistä on keskinkertaisia melkein kaikessa. Samalla voimme kuitenkin olla monipuolisia.

Kumpi on sivistyneempää, tietää yhdestä asiasta kaikki vai kaikesta vähän?

Kansansivistyksemme kulminoituma peruskoulu tuntuu olevan jälkimmäisen asialla, mutta jo toisen asteen koulutuksessa opiskelijoita ohjataan erikoistumaan kapeille osaamisen sektoreihin. Iässä, jolloin olisi vielä paljon opittavaa monesta erilaisesta asiasta.

Jos oppivelvollisuusikä nostetaan 18 ikävuoteen, on muistettava nimenomaan laajan sivistyksen merkitys ihmisenä kasvamiselle.

Markkinahenkisten erikoistujien sijaan nyky-yhteiskunnan sirpaleilla tasapainoiluun tarvitaan laaja-alaisuutta ja jatkuvaa oppimiskykyä. On niin paljon uusia asioita, jotka on hyvä tietää ja osata.

Mitäs me renessanssi-ihmiset. Kaikki tarpeellinen tieto on nykyihmisen saatavilla ja pureksittavissa. Medialukutaidosta on kiinni, miten fiksuja johtopäätöksiä teemme.