Ilmastonmuutos kukistaa kyllä ihmiskunnan, jos emme löydä ratkaisuihin realismia
Maailman valtioiden edustajat ovat parhaillaan kokoontuneet Egyptin Sharm el-Sheikiin YK:n vuotuiseen ilmastokokoukseen.
Kokouksen päätavoite on neuvotella, miten maapallon ilmaston lämpeneminen voitaisiin rajata 1,5 asteeseen.
Tätä pidetään yhä mahdollisena, vaikka maaäiti on soittanut hälytyskelloja viime vuosina entistäkin kuuluvammin.
Kuivuus ja tulvat ovat vaivanneet melkein kaikkialla. Viimeksi kuluneet vuodet ovat olleet mittaushistorian kuumimpia. Ääri-ilmiöt ovat voimistuneet ja yleistyneet.
Ilmastonmuutosta ei juuri kukaan väitä enää saduksi. Mutta muuten suuri neuvottomuus on vallannut kansakunnat.
SUOMESSA isommat otsikot on saanut EU-komission lakiesitys luonnon ennallistamiseksi. Sitä on esitelty samaan aikaan Egyptin ilmastokokouksen kanssa.
Komission ehdotusten mukaan jättimäiset osat Suomea ja kaikkia muitakin EU-maita pitäisi palauttaa luonnontilaan, noin vuoden 1950 tasolle.
Ennallistaminen koskisi metsäalueita, soita, vesistöjä ja jopa rakennettua ympäristöä ainakin niin, että esimerkiksi kaupunkien laajeneminen hankaloituisi.
Ennallistamisehdotus osoittaa konkreettisesti saman ongelman, minkä edessä ihmiskunta on ilmaston lämpenemisessä.
Keinoja leimaa epärealistinen haihattelu.
Ne saattavat unohtaa, että maapallolla elää jo kahdeksan miljardia ihmistä. Ne saattavat olla ristiriidassa toistensa kanssa. Ne saattavat sisältää liian yleisiä tai epäoikeudenmukaisia perusteita. Ne saattavat unohtaa eri valtioiden erityispiirteet.
Mitä vastaa keskustalainen ympäristöpoliitikko? Heidän äänensä saisi kuulua lujemmin.
EIKÖ siis vastuuta ilmastokeinoista ja maapallomme tulevaisuudesta pitäisi entistä määrätietoisemmin antaa tiedeyhteisölle – ja nimenomaan poikkitieteellisesti toimivalle tiedeyhteisölle? Koko tiedeyhteisöltä pitää edellyttää parempaa ja laaja-alaisempaa valmistelua päätöksenteon pohjaksi.
Yksinoikeutta maapallomme tulevaisuuteen ei ole sen enempää ympäristötieteilijällä kuin ekonomistillakaan. Mutta kumpaakin nyt tarvittaisiin, yhteistyössä.
Ilmastopaneeleidenkin kannanotot ja vaatimukset kohtaisivat enemmän vastakaikua, kun niihin liittyisi myös yhteiskunnallista tai sosiologista tarkastelua ja vaikutusarvioita. Vasta silloin ne palvelisivat kunnolla päätöksentekijöitä.
Samaan saisi tähdätä ympäristöjournalismi. Sen pitää nostaa kunnianhimoaan ja laajentaa agendaansa. Pois siis pelottelulinjalta kohti ratkaisukeskeisyyttä.
Tärkeintä olisi löytää sellaisia keinoja, joita poliittiset päättäjät pystyvät realistisesti toteuttamaan.
Näiden keinojen pitää ottaa huomioon tieteen edistysnäkymät.
Keinojen pitää olla myös sellaisia, että ne eivät nosta kansalaisia tai kansakuntia toistensa kurkkuun.
Keinojen on oltava myös sellaisia, jotka suojelevat, mutta jättävät ihmiselle tilaa elää maapallollamme.
Ilman realismia ilmastotaistelu hävitään varmasti.
KESKUSTA on mielellään luonnehtinut itseään ”realistisen luontosuhteen puolueeksi”.
Sellaisella luulisi olevan kysyntää.
Mutta vaatisiko se enemmän omaa aktiivisuutta ja omia aloitteita kuin reaktiivista jokapaikan vastarintaa?
Mitä vastaa keskustalainen ympäristöpoliitikko? Heidän äänensä saisi kuulua lujemmin.