Virkkusen kuntakartta, Orpon työryhmä, Rehulan yritys – muistatko vielä sote-uudistuksen epäonniset vaiheet?
Sote-uudistuksen toteutuksessa riittää työtä ja murheita vielä vuosiksi, mutta raamit tulivat viime vaalikaudella valmiiksi pääministeri Sanna Marinin (sd.) hallituksen vahtivuorolla.
Uudistusta yritettiin rakentaa noin 15 vuotta. Sen alkutahdit lyötiin pääministeri Matti Vanhasen (kesk.) ensimmäisessä hallituksessa, joka käynnisti vuonna 2005 Paras-hankkeeksi nimetyn kunta- ja palvelurakenneuudistuksen.
Taustalla oli tarve vastata ikärakenteen heikentymiseen ja vahvistaa perustason sote-palvelujen yhdenvertaista saamista. Hankkeen aikana kuntaliitokset vauhdittuivat ja kuntien määrä väheni tuntuvasti.
Uudistus koostui käytännössä kahdesta eri osasta eli vuosien 2007–2011 puitelakivaiheesta ja sitä seuranneesta toisesta vaiheesta, jossa puitelakia täydennettiin enemmän velvoittavaan muotoon.
Pääministeri Jyrki Kataisen (kok.) kesällä 2011 aloittanut hallitus käynnisti kuntauudistuksen. Sen toisessa vaiheessa oli tarkoitus säätää valtioneuvostolle oikeus päättää kaupunkiseuduilla kuntien yhdistymisestä, viime kädessä vastoin kunnan tahtoa.
Kuntaministeri Henna Virkkusen (kok.) esitys, niin sanottu Virkkusen kuntakartta, nosti kovan poliittisen myrskyn. Uudistus jäi lopulta tekemättä.
Huhtikuussa 2013 pääministeri Katainen asetti kunta- ja sote-koordinaatioryhmän, jonka puheenjohtajana toimi kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Petteri Orpo.
Työryhmän esitys perustui puhtaasti poliittiseen valmisteluun. Kunnat jaettiin asukasluvultaan kolmeen eri luokkaan ja soten järjestämisvastuu perustasoon, laajaan perus- ja erikoistasoon sekä erityisvastuutasoon. Alle 20 000 asukkaan kunnalla ei ollut oikeutta järjestää sote-palveluja.
Lopputuloksena oli kiireessä hutiloitu vaikeaselkoinen esitys täynnä poliittisesti linjattuja poikkeuksia, joka ei jalostunut lainsäädännöksi.
Seuraava vaihe oli parlamentaarinen kuntasote. Kataisen hallitus teki yllättäen keväällä 2014 oppositiopuolueiden kanssa sopimuksen sote-uudistuksen sisällöstä. Toteutus jäi pääministeri Alexander Stubbin (kok.) hallitukselle.
Sote-alueen hallinto olisi perustunut kuntayhtymämallille. Sote-alueet eivät olisi tuottaneet itse palveluja, vaan tuottamisesta olisivat vastanneet kuntayhtymät, joita olisi ollut enintään 19. Kunnat olisivat voineet myös sopia, että tuottamisvastuu olisi annettu yhdelle kunnalle vastuukuntamallilla.
Perustuslakivaliokunta torjui kuitenkin mallin epädemokraattisena ja kuntien itsehallintoa rajoittavana.
Vuoden 2015 eduskuntavaalien alla keskustan Juha Rehulan johtama sosiaali- ja terveysvaliokunta yritti vielä pelastaa soten valmistelemalla itse hallituksen esityksen pohjalta muutetun mallin.
Valiokunta esitti hallituksen esitystä muutettavaksi yksitasoiseen kuntayhtymämalliin perustuvaksi. Tämäkään malli ei kuitenkaan kelvannut perustuslakivaliokunnalle, ja uudistus raukesi.
Soten tarina jatkui kuitenkin vallan vaihduttua. Pääministeri Juha Sipilän (kesk.) hallituksen ohjelmassa sovittiin sote-uudistuksen rakentamisesta korkeintaan 19 itsehallintoalueen pohjalle.
Marraskuussa 2015 malli täsmentyi lyhyen hallituskriisin kautta 18 monialaiseen maakuntaan ja palvelujen laajaan valinnanvapauteen perustuvaksi.
Varsinkin valinnanvapaudesta tuli jättimäinen poliittinen ongelma ja ylikäymätön perustuslaillinen vastus. Aikataulut venyivät, ja lopulta Sipilä joutui myöntämään epäonnistumisen ja kaatoi pettyneenä oman hallituksensa vuoden 2019 eduskuntavaalien alla.
Vaalien jälkeen pystytetyn pääministeri Antti Rinteen (sd.) hallituksen ohjelmassa sovittiin, että uudistus rakennetaan edellisen hallituksen tavoin 18 maakunnan pohjalle, kuitenkin ilman valinnanvapautta ja rajaamalla tehtävät soteen ja pelastustoimeen. Maakunnat korvattiin termillä hyvinvointialueet.
Uudellemaalle sovittiin erillisratkaisu, jossa Helsinki sai jatkaa itse omien palvelujensa järjestämistä ja Uudellemaalle tuli neljä uutta hyvinvointialuetta.
Historiallisen hankkeen vei lopulta maaliin pääministeri Sanna Marinin johtama viiden puolueen hallitus.
Sote-uudistus hyväksyttiin lopulta eduskunnassa 23. kesäkuuta 2021 äänin 105–77. Kolme hallituspuolue vihreiden edustajaa protestoi jäämällä pois äänestyksestä.