Valta on kumottu Venäjällä 16 kertaa tsaarien ajasta nykyaikaan
Venäjän historiaan mahtuu useita vallankaappausyrityksiä, joista osa on myös onnistunut.
Ukrainan sodan myötä on mietitty, mikä on hyökänneen Venäjän valtionjohdon tulevaisuus. Pysyykö sodan aloittanut ja maahansa talouskaaoksen aiheuttanut Vladimir Putinin hallinto kasassa?
Valtionjohtajan asema on Venäjällä ollut vahva vuosisatoja. Tästä huolimatta maan historiaan mahtuu lukuisia vallankaappauksia ja ainakin yksi suuri vallankumous, riippuen siitä, miten termejä tulkitaan.
Kaikkiaan vallankaappauksia ja -kumouksia voi laskea olevan tulkinnasta riippuen kuusitoista, jos lasketaan yhdistyneen Venäjän alkuajoista eteenpäin. Tämä ajanjakso alkaa Iivana III:n (tunnettu myös Iivana Suurena, 1440–1505) valtakaudesta (1462–1505).
Ensimmäinen vallananastus osuu Venäjällä edelleen pahassa maineessa olevan sekasorron ajan (1598–1613) alkuun. Koska tsaari Fjodor I:ltä ei jäänyt miespuolista perillistä, valta tuli uusjakoon. Fjodorin hovissa tosiasialliseksi valtion asiainhoitajaksi noussut Boris Godunov juonitteli kirkon ja maapäivien avulla itsensä Fjodorin seuraajaksi.
Godunovin nousu hallitsijaksi oli ennenkuulumatonta, sillä hän ei kuulunut puolilegendaarisen 800-luvulla eläneen Rurikin sukuun, jolle oli mielletty kuuluneen jonkinlainen taivaan mandaatti hallitsijana. Kuitenkin uusi tsaari voitti melko helposti kirkon ja maapäivien ja sitä kautta yleisen tuen.
Boris Godunov kuoli vuonna 1605. Valtaan nousi hänen poikansa Fjodor II. Maallinen ylimystö eli pajarit olivat kuitenkin tässä vaiheessa vahvasti Godunovin sukua vastaan, syyttäen väärää tsaaria maan ongelmista sekasorron aikana.
Vielä vuoden 1605 aikana Fjodor murhattiin, ja saippuaoopperalta kuulostaneen juonen avulla pajarit nostivat tilalle uuden tsaarin.
Selitettiin, että 1500-luvulla hallinneen Iivana IV Julman poika Dmitri ei ollut vastoin yleistä tietoa kuollut. Pajarit nostivatkin valtaistuimelle hallitsijan, joka tunnetaan joko Dmitri II:na tai Vale-Dmitri I:nä.
Dmitri oli väittänyt olevansa Iivana Julman poika jo noin vuodesta 1600 alkaen, eli Boris Godunovin kaudella. Tsaari oli kuitannut väitteet valheena, mutta valtapolitiikka asettui niin, että Dmitri kääntyi katoliseksi ja sai puolalaisten sekä länsimielisten tuen tätä kautta. Pajareille hän oli vaihtoehto epäsuositulle Godunovin suvulle.
Tsaarina Dmitri petti sekä pajarit että Puolan. Pajareille hän oli liian länsimielinen, ja puolalaiset hän petti kääntymällä takaisin ortodoksiksi. Pajarit lietsoivat Dmitriä vastaan kapinan, jossa tämä ilmeisesti kuoli vuonna 1606. Kerrotaan, että Dmitrin ruumis poltettiin ja tuhkat ammuttiin tykillä Puolaa kohti.
Myös toinen Vale-Dmitri nähtiin osan Venäjästä johdossa hetken, joskaan häntä ei pidetä virallisena hallitsijana. Vale-Dmitri II nosti itsensä hallitsijaksi väittäen olevansa Dmitri II eli Vale-Dmitri I, joka oli kuin ihmeen kaupalla pelastunut. Vähiten uskottavana muutenkin epäuskottavista Vale-Dmitreistä pidetään kolmatta Vale-Dmitriä, joka ei päässyt edes lähelle tsaariutta.
Vale-Dmitri II surmattiin vuonna 1610 ja Vale-Dmitri III 1612.
Dmitri II:n tai Vale-Dmitri I:n jälkeen valtaan nousi viimeiseksi Rurikin dynastian hallitsijaksi jäänyt Vasili IV eli Vasili Šuiski. Hän nousi valtaan vuonna 1606 ja istui valtaistuimella vuoteen 1610. Hän kuoli maanpaossa Puolan Varsovassa vuonna 1612.
Epäsuosittu ja heikko Vasili pysyi vallassa lähinnä muutaman arvostetun tukijan sekä pätevän vastaehdokkaan puutteen takia peräti neljä vuotta. Lopulta hänet kuitenkin syöstiin vallasta. Valtaan astui puolalais-ruotsalainen Vladislav IV Vaasa, joskin vain nimellisesti. Sekasorron aikana Puolan joukot piirittivät Moskovaa, josta syystä Puola saattoi sanoa sanansa. Moskovalaiset nousivat kapinaan ja ajoivat puolalaiset pois vuonna 1613.
Uudeksi tsaariksi säätykokous valitsi Mikael Romanovin. Hänestä alkoi Romanovien hallitsijasuku, joka pysyi Venäjän valtaistuimella vuoteen 1917 asti.
Mikaelin kuoltua vuonna 1645 tsaariksi nousi tämän poika Aleksei I, joka hallitsi vuonna 1676 tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Hänen valtaan noussut poikansa Fjodor III kuoli pian tämän jälkeen 20-vuotiaana ja lapsettomana, jolloin valta siirtyi tämän nuoremmille veljille.
Iivana V ei vammaisuuden takia ollut kykenevä hallitsemaan, ja hänen veljensä ottikin kaiken vallan itselleen. Ensin tämä suoritti eräänlaisen vallankaappauksen pakottamalla sijaishallitsijana toimineen vanhemman siskopuolensa Sofia Aleksejevnan luostariin. Veljensä kuoltua vuonna 1696 kaikki valta siirtyi virallisestikin Pietari I Suuren käsiin.
Pietari lienee historian tunnetuimpia tsaareja (Pietari tosin muutti hallitsijatittelin keisariksi), ja hän pitikin vallan vahvasti käsissään. Hän kävi toisaalta sotia, toisaalta modernisoi maataan. Pietari Suuren kuoltua 1725 valtaa ehti pitää muutamakin keisari ja maan ensimmäiset keisarinnat ennen kuin oli taas vallankaappausten aika.
Vuonna 1740 keisarinna Annan kuoltua vallan peri tämän vain muutaman kuukauden ikäinen poika Iivana VI. Tuossa kohtaa Pietari Suuren tytär Elisabet katsoi tilaisuutensa tulleen, ja kaappasi vallan kuin tikkukaramellin vuonna 1741. Myöhemmin ylimystö juonitteli saadakseen jo aikuisen Iivanan valtaan, mutta vankeudessa pidetty ex-tsaari surmattiin liikehdinnän alettua vuonna 1764, eikä vallankaappausta tullut.
Elisabetia vallassa seurannut Pietari III (Elisabet oli Pietarin täti) oli vuonna 1762 vallassa kuusi kuukautta. Hänen ”outouden puuskansa” pahenivat kuukausien edetessä, ja vaimo Katariina kaappasi mieheltään vallan. Tämä suljettiin lukkojen taakse, jossa ehti kuolla, ennen kuin jatkotoimista 34-vuotiaan ex-tsaarin suhteen olisi päätetty. Katariina opittiin tuntemaan Katariina II Suurena.
Vuosina 1796–1801 hallitsi Paavali I. Paavalin otteet ja uudistukset tuntuivat aatelistosta (huom., ei enää pajareista) tyrannialta, ja he murhasivatkin tämän. Keisarin pojat tukivat hanketta.
Valtaan nousi Suomessakin hyvin tunnettu vanhin poika Aleksanteri I, jonka kaudella koko aiemmin Ruotsiin kuuluneesta Suomesta tuli keisarin alainen autonominen suuriruhtinaskunta. Nykyisen Itä-Suomen alueita oli jo valmiiksi Venäjän osana, mikä voi monesti unohtua Suomen valtahistoriaa muistellessa.
Jonkinlaisena valtajuonitteluna, vallanottona tai ehkä vallankaappauksenakin voi pitää Aleksanterin seuraajan valintaa. Monen silmissä se näyttikin vallankaappaukselta.
Aleksanteri kuoli lapsettomana vuonna 1825. Paavali I:n 1797 määräämän kruununperimysjärjestyksen mukaan Aleksanterin veljistä Konstantin olisi ollut laillinen perijä. Konstantin julistettiin keisariksi, mutta hän kieltäytyi, kuten oli kieltäytynyt aiemminkin olemasta osa kruununperimysjärjestystä. Syynä oli se, että hän oli nainut aatelittoman naisen, jonka kanssa halusi pysyä.
Vaikka Aleksanteri I olikin laatinut salaisen manifestin, jolla laillinen perimys Konstantininkin suostumuksella olisi mennyt nuoremmalle veljelle Nikolaille, näytti Nikolai I:n vallanotto monen upseerin silmissä laittomalta. Nikolaita vastaan nostettiin dekabristikapinana tunnettu kapina, jossa kyse oli myös politiikasta. Nikolai nähtiin vanhoillisena, kun dekabristikapinalliset olisivat halunneet liberaaleja uudistuksia. Nikolaille uskolliset joukot kukistivat kapinan, ja keisari istui vallassa loppuikänsä.
Keisari Aleksanteri II oli Paavalin jälkeen seuraava murhattu keisari, mutta Aleksanterin tapauksessa kyse ei ollut niinkään vallankaappauksesta. Vaikka Aleksanteri toteutti monta liberaalia uudistusta, kuten maaorjuuden lakkauttamisen, jotkut aktivistit olivat tyytymättömiä ja vaativat täyttä demokratisoimista. Narodnaja volja (Kansan tahto)-järjestön aktivisti murhasi keisarin vuonna 1881.
Kuuluisin vallanvaihto oli myös verisin. Vuonna 1917 Venäjällä tehtiin vallankumous, jonka myötä keisari Nikolai II syöstiin vallasta.
Saman vuoden aikana tapahtui myös vähemmän muistettu vallankaappaus. Väliaikaishallituksen johtaja Georgi Lvov erosi itse, mutta seuraaja Aleksander Kerenski ajettiin luopumaan vallastaan. Maltillisempi, joskin vallankumouksellinen sosialisti Kerenski joutui verettömän vallankumouksen uhriksi, kun Vladimir Leninin johtamat bolsevikit marssivat ottamaan vallan.
Kerenski eli pitkän loppuelämänsä (hän eli vuosina 1881–1970) maanpaossa.
Verisen sisällissodan (1917–1922) jälkeen Venäjästä sekä joukosta muita maita tuli kommunistinen Neuvostoliitto. Leninin kuoltua 1924 kiihtyi jo alkanut sisäpiirin valtataisto, jossa kaiken vallan lopulta kaappasi itselleen pahamaineisena diktaattorina historian lehdillä muistettu Josif Stalin (1878–1953).
Stalinin välitön seuraaja, vaikkei yhtä vahvalla asemalla kuin Stalinilla ja myöhemmillä johtajilla, Georgi Malenkov oli vallassa muutaman vuoden, kunnes Nikita Hruštšov kaappasi kaiken vallan itselleen. Vuonna 1964 Leonid Brežnev syrjäytti Hruštšovin, jota pidettiin liian pehmeänä, ja sovittelevana länsimaiden suuntaan.
Viimeinen vallankaappaus tai -kumous tapahtui kun Neuvostoliitto romahti. Moni entinen neuvostotasavalta itsenäistyi, ja Neuvostoliiton viimeinen johtaja Mihail Gorbatšov joutui eroamaan maan johdosta, jota ei enää katsottu olevan. Taloudeltaan heikossa hapessa olleessa Neuvostoliitossa kansalaisliikehdintä oli johtanut siihen, että valta joko kumottiin tai se kumoutui liikehdinnän seurauksena.
