Urho Kekkosen matka Pohjois-Amerikkaan päättyi ikävään yllätykseen – vuoden 1961 noottikriisi piti Suomea hermoja kiristävässä jännityksessä viikkoja
Syksyllä 1961 kylmän sodan tuulet puhalsivat hyisinä pitkin maailmaa. Maailmanpolitiikan napana oli jälleen Berliini, jota jakoi nyt Itä-Saksan loppukesällä pystyttämä muuri. Suursodan uhka oli läsnä joka päivä.
Suurvaltapoliittisen korkeajännitteen vallitessa presidentti Urho Kekkoselle oli avautunut kuitenkin merkittävä tilaisuus nostaa puolueettoman Suomen profiilia lännen silmissä: valtiovierailumatka Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Vuoden 1962 presidentinvaalejakaan ajatellen poseeraaminen läntisen maailman johtajien seurassa ei olisi haitaksi.
Lokakuun 10. päivänä presidentti Kekkosen seurueen Atlantin yli kuljettanut kone laskeutui Montrealiin, josta matka jatkui saman tien pääkaupunkiin Ottawaan.
Kanadan-osuudesta tuli pitkän presidentillisen Pohjois-Amerikan kiertueen alkusoitto, ennen kaikkea huomionosoitus Suomesta Kanadaan muuttaneille siirtolaisille. Heitä Kekkonen kävi tapaamassa muun muassa kaivoskaupunki Sudburyssa ja Yläjärven länsirannalla Port Arthurissa, nykyisessä Thunder Bayssa.
Kanadalaisessa lehdistössä Suomea hehkutettiin vuolaasti. Poliittisesti vierailu jäi kuitenkin merkityksettömäksi, eikä pääministeri John Diefenbaker ei tuntunut olevan vieraistaan kovinkaan kiinnostunut.
Kanadan jälkeen tuli Yhdysvaltojen vuoro.
Alun perin epävirallisena tapaamisena pohdiskeltu, mutta lopulta käytännössä täysimittaisena valtiovierailuna toteutunut tapaaminen oli saatu itämään Suomen toiveesta helmikuussa 1961.
Presidentti John F. Kennedyn ulkoministeri Dean Rusk suhtautui Suomen aloitteeseen myönteisesti. Rusk perusteli vierailuhanketta Kennedylle huolellaan Suomen horjumisesta Neuvostoliiton edessä. Ulkoministeri viittasi vuoden 1958 yöpakkasiin, joissa Neuvostoliiton painostus oli johtanut K. A. Fagerholmin hallituksen kaatumiseen.
Jo ennen Kanadan-osuuden päättymistä presidentin Amerikan-kiertueelle ulkoministeriön määräämänä haamukirjoittajana, poliittisena avustajana ja lehdistöpäällikkönä osallistunut Max Jakobson lähetettiin Washingtoniin valmistelemaan Yhdysvaltain-vierailun virallista kommunikeaa.
Kun Kennedyt lähtivät viikonlopun viettoon kesäkotiinsa Massaschusettsin Hyannisportiin, Jakobson pääsi yllättäen mukaan lennolle selvittämään Suomen näkökantoja presidentille.
Vuonna 1980 ilmestyneessä muistelmateoksessaan Veteen piirretty viiva Jakobson kertoi Kennedyn olleen kiinnostunut Suomen ulkomaankaupasta, Suomen ja Neuvostoliiton välisen kaupan luonteesta, ruotsin kielen asemasta ja suhteista Ruotsiin. Presidenttiä kiinnostivat myös marsalkka Mannerheim ja kommunismi Suomessa.
Eniten amerikkalaiset olivat Kennedyn mukaan kiinnostuneita siitä, miksi Neuvostoliitto on sallinut Suomen säilyttävän itsenäisyytensä siinä laajuudessa kuin on tapahtunut.
Jakobson muistutti Kennedylle Suomen onnistuneen – Itä-Euroopan maista poiketen – torjumaan sodassa vieraan vallan miehityksen ja turvaamaan itsenäisyytensä. Sen jälkeen Suomen ja Neuvostoliiton suhde oli kehittynyt niin, että Neuvostoliitto katsoo sen vastaavan omia etujaan, Jakobson selvitti.
Lokakuun 16. päivän aamuna presidentti John F. Kennedyä ja rouva Jacqueline Kennedyä Hyannisportista kuljettanut Yhdysvaltojen ilmavoimien kone laskeutui lähellä pääkaupunki Washingtonia sijaitsevaan Andrewsin lentotukikohtaan.
Kekkosen seurue laskeutui kentälle hieman myöhemmin. Tervetuliaisseremonioiden jälkeen presidenttiparit siirtyivät helikoptereilla Valkoiseen taloon lounaalle, joka oli somistettu sinisin ja valkoisin kukin. Läheisellä pöydällä olivat esillä Sylvi Kekkosen Kennedyjen tyttärelle Carolinelle lähettämät Muumi-nuket.
Virallisissa keskusteluissa Kennedy ja Kekkonen vaihtoivat ajatuksia Länsi-Saksan asemasta ja Berliinin kysymyksestä. Kennedyä kiinnostivat myös Kekkosen arviot Kremlin, erityisesti pääsihteeri Nikita Hrustsevin mielenliikkeistä.
Kekkonen arvioi Kennedylle Neuvostoliiton johtajien todella pelkäävän Länsi-Saksan sotilaallisen voiman kasvua ja sen seuraamuksia maailmanrauhalle. Hän nosti esiin myös YYA-sopimuksen kirjauksen Saksan tai sen liittolaisten taholta tapahtuvasta hyökkäyksestä.
Kennedy arveli, että sopimuksen soveltaminen voi tuskin olla ajankohtaista, mutta Kekkonen vastasi: ”Emme halua mennä tapahtumien edelle, mutta tunnemme asemamme perustan”.
Amerikkalainen journalisti ja tietokirjailija Gordon F. Sander arvioi tuoreessa kirjassaan Kansalainen Kekkonen Suomen presidentin onnistuneen tapaamisessa hyvin.
Sanderin mukaan Kekkonen onnistui kaksituntisessa keskustelussa murtamaan Washingtonin ennakkoluuloisen käsityksen Suomen ja Neuvostoliiton suhteesta ja lisäämään amerikkalaisen virkaveljensä ymmärrystä Suomen harjoittamasta puolueettomuuspolitiikasta.
Presidentit tapasivat Kennedyn toivomuksesta uudelleen vielä seuraavana päivänä. Kekkonen markkinoi Suomen puolueettomuuspolitiikkaa onnistuneesti myös lounasvierailulla Washingtonin kansalliselle lehdistöklubille. Ahkeran harjoittelun avulla presidentti onnistui pitämään puheensa sujuvammalla englannilla kuin oikeasti osasikaan.
Washingtonista Kekkonen jatkoi seurueineen New Yorkiin. Puheessaan YK:n yleiskokoukselle Kekkonen kirkasti Suomen roolia kansainvälisessä yhteisössä elämään jääneellä tavalla: ”Näemme itsemme täällä pikemmin lääkärin kuin tuomarin osassa”.
New Yorkin jälkeen Uuden mantereen matkan poliittisesti raskain vaihe oli ohi – tai niin oli ainakin tarkoitus.
Presidentin seurue siirtyi muutamaksi päiväksi kiertelemään Suurten järvien alueen ”suomalaisosavaltioita” Michigania ja Minnesotaa. Vastaanotto oli joka paikassa lämmin ja innostunut.
Yläjärven lounaiskolkassa Duluthissa Suomen presidentti oli arvokkain kaupungissa koskaan vieraillut ulkomainen vieras, ja vastaanotto oli sen mukainen. Vahvasti suomalaisessa Cloquet’n pikkukaupungissa syntyi yksi ikonisimmista UKK-valokuvista, kun paikallisen Chippewa-intiaaniheimon päällikkö lahjoitti presidentille komean sulkapäähineen.
Keskilännestä matka jatkui kohti länsirannikkoa ja Havaijia, jossa kiertueaikatauluun oli raivattu muutama päivä lomaa. Havaijipaidat ja värikkäät uima-asutkin hankittiin ja maineikas Waikiki Beach tuli tutuksi.
Lokakuun 30. päivänä Kekkonen seurueineen teki lähtöä lentoretkelle Mauin ja Kauain paratiisisaarille. Honolulun lentokentällä amerikkalaisen uutistoimiston paikallinen kirjeenvaihtaja pysäytti yllättäen ulkoministeri Ahti Karjalaisen ja pyysi tältä kommenttia tietoon Neuvostoliiton Suomelle YYA-sopimuksen perusteella esittämistä sotilaallisista neuvotteluja YYA-sopimuksen perusteella. Karjalainen urahti tottuneesti ”no comment” ja kiirehti koneeseen.
Myöhemmin eräällä yksinäisellä hiekkarannalla rantavahti tuli hakemaan Jakobsonia puhelimeen pieneen lautakojuun. Soittaja oli YK-suurlähettiläs Ralph Enckell, joka luki Jakobsonille Neuvostoliiton hallituksen Suomen hallitukselle 30. lokakuuta osoittaman nootin sanatarkan sisällön.
Vakavassa tilanteessa Kekkonen päätti viedä vierailuohjelmansa loppuun alkuperäisen aikataulun mukaisesti, mutta lähetti Karjalaisen lähes niiltä sijoilta kotimaahan.
Presidentti lensi myöhään illalla 31. lokakuuta Los Angelesiin, jossa virallista vierailuohjelmaa oli jäljellä vielä puolitoista vuorokautta. Uutinen Neuvostoliiton nootista Suomelle oli jo levinnyt kaikkialle ja katastrofitunnelmaa oli ilmassa.
Jakobsonin mukaan kansainvälisen lehdistön edustajat olivat Los Angelesissa seurueen kintereillä ”kuin susilauma”.
Tilanteen dramaattisuutta lisäsivät uutiset Neuvostoliiton Novaja Zemljalla räjäyttämästä jättimäisestä ydinpommista, ”Tsar Bombasta”. Berliinissä oli käyty 27. lokakuuta sodan partaalla, kun amerikkalaiset ja neuvostoliittolaiset panssarivaunut tähtäilivät Checkpoint Charlien rajanylityspaikalla kovat piipussa.
Suomen puolueettomuuspolitiikka oli kovalla koetuksella, mutta Jakobsonin mukaan Kekkonen ei ollut ainakaan päällisin puolin tilanteesta huolestunut. Nootti ei sisältänyt hyökkäystä Suomen noudattamaa politiikkaa vastaan, ja Suomesta puhuttiin pitkässä nootissa vain ohimennen.
Suomen presidentin mielenkiinnolla odotettu kannanotto tapahtuneeseen kuultiin lopulta Los Angelesin World Affairs Councilin järjestämillä suurilla kansalaispäivällisillä.
Kekkonen selvitti puheessaan YYA-sopimuksen ydintä ja korosti, ettei konsultaatioehdotus kuitenkaan periaatteessa tuo Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin mitään uutta, vaan kuvastaa Euroopassa vallitsevaa mitä vakavinta jännitystilaa.
Syksyn 1961 noottikriisi piti Suomea hermoja kiristävässä poliittisessa jännityksessä viikkoja ja sotki sisäpolitiikankin perin pohjin.
Akuutti kriisi laukesi Kekkosen ja Hrustsevin kuuluisaan tapaamiseen Siperian Novosibirskin pakkasissa marraskuun lopulla, mutta nootin taustoista, luonteesta ja motiiveista on väitelty näihin päiviin.
Noottia on väitetty lavastetuksi, jopa Kekkosen tilaamaksi. Jo kriisin aikana epäiltiin, että nootin tarkoituksena oli vaikuttaa Suomen presidentinvaaleihin saattamalla Kekkosta oikeuskansleri Olavi Hongan presidenttiehdokkuudella horjuttanut Honka-liitto vaikeuksiin. Näin kävikin, ja keskellä kriisiä Honka luopui ehdokkuudestaan.
Lavastusteorioille antoi myöhemmin pontta suomalaisten pitkäaikainen ”kotiryssä”, ministerineuvos Viktor Vladimirov väittämällä vuonna 1993 kirjassaan nootin johtuneen puhtaasti Suomen presidentinvaaleista, ei kansainvälisen tilanteen kärjistymisestä eikä neuvostojohdon keskinäisestä valtataistelusta.
Vladimirov piti selvänä, että Kekkonen tiesi nootin tulosta, suurin piirtein sisällöstäkin. Hän torjui kuitenkin jyrkästi nootin syntyneen Kekkosen aloitteesta tai tilauksesta.
Siihen, tiesikö Kekkonen nootin olevan tuloillaan vai ei, on haettu edelleen vastauksia jopa presidentin reaktioista Havaijin matkalla, valokuvien ilmeitäkin analysoiden ja tulkiten.
Sitä tietä on vaikea päästä pelkkää spekulointia pidemmälle. Nootti oli Kekkosen ja Suomen kannalta joka tapauksessa hankala, nöyryyttävä ja kiusallinen.
Suomen presidentin Amerikan-kiertue oli ollut menestys ja Suomen puolueettomuuspolitiikan riemumarssi, jonka nöyryyttävä nootti hetkessä vesitti. Kriisin vastaanottamisessa uimahousut jalassa Havaijilla on vaikea nähdä – ainakaan tilattuna – mitään järkeä.
Suomelle nootilla oli joka tapauksessa isot ja kauas kantavat vaikutukset. Konkreettisena toimena Puolustusvoimia vahvistettiin hankkimalla ohjusaseistusta ja MiG-21 -hävittäjiä. Suomettumisena tunnettu ilmiö, Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvu Suomen sisäpoliittisissa asioissa sai lisää vettä myllyyn.
Presidentti Kekkosen asemaa kriisin laukaiseminen vahvisti taas niin, että hänet alettiin nähdä korvaamattomana hyvien neuvostosuhteiden takuumiehenä. Vallasta hänet suisti vasta vakava sairastuminen 20 vuotta myöhemmin.
Juttu on julkaistu alun perin Suomenmaan aikakauslehdessä 5.11.2021. Lehden voit tilata täältä. Digilehden irtonumeroita voit ostaa täältä.
