Tietokirjailijan mielestä keskustalaisuus vaatii edustajaltaan rohkeutta – "Siihen sisältyy se riski, että saat iskuja sekä vasemmalta että oikealta"
Keskustalaisuus kuitataan usein toteamalla, että se on jotain, joka on oikeiston ja vasemmiston välissä. Äärikeskustalaiseksi tietokirjailijaksi itseään tituleeraava Juha Kuisma ei moiseen tyydy.
Kuisma ottaa esimerkin rakennustyömaan mittauskäytännöistä ja väittää, ettei oikeistoa ja vasemmistoa voi edes määrittää, ellei ensin kiinnitä keskilinjaa.
– Siihen tarvitaan mittapisteitä. Vasta siitä käsin voi puhua oikeistosta ja vasemmistosta, hän toteaa.
Kuisma pohtii keskustan syvintä olemusta hiljattain ilmestyneessä kirjassaan Keskustalaisuudesta. Hänen mukaansa keskustalaisuus ei missään tapauksessa ole kyvyttömyyttä olla selkeästi jotain mieltä, melkeinpä päinvastoin.
Keskustalaisuus vaatii edustajaltaan rohkeutta. Olla keskustalainen tarkoittaa, että on punninnut niin oikeistolaisuutta, vasemmistolaisuutta kuin muitakin mahdollisia ajatustapoja ja päätynyt omakohtaiseen perusteltuun vakaumukseen.
– Siihen sisältyy se riski, että saat iskuja sekä vasemmalta että oikealta, Kuisma huomauttaa.
Terminä keskustalaisuus on Kuisman mukaan pelkistetyimmillään tienviitta, joka tarkoittaa välissä oloa ja välittämistä.
Hän kertoo pohdiskelleensa toisen keskustafilosofin Seppo Niemelän kanssa 1980-luvulla, mihin keskustalaisuuden ydin olisi kiteytettävissä. Kaksikko päätyi määrittelemään ydinkäsitteiksi ihmisyyden ja desentralisaation.
Kuisma viittaa Santerin Alkion siteeratuimpaan lauseeseen, jonka mukaan ”Ihmisyys ja sen kehitystarve on asetettava kaiken valtiollisen ja yhteiskunnallisen toiminnan pohjaksi.” Ihmisyyteen liittyy luonnollisesti myös Alkion testamentiksi nimetty köyhän asia.
Kuisma näkee, etteivät köyhiä ole vain rahattomat, vaan kaikki osattomuudesta tai huono-osaisuudesta kärsivät: työttömät, pitkäaikaissairaat, vammautuneet, vajaakykyiset, addiktioista kärsivät, syrjäytyneet.
Desentralisaatio taas merkitsee keskittämisen vastakohtaa. Maantieteellisen hajasijoittamisen lisäksi sillä viitataan esimerkiksi vallan hajauttamiseen maakunta-, kunta- ja kylätasoille.
Kuisma näkee keskustan vahvasti vihreänä puolueena. Hän puhuu ylisukupolvisesta luontosuhteesta ja rakenteisiin asti ulottuvasta vihreydestä.
Kuisma toteaa, että ellei Alkio olisi perustanut maalaisliittoa, hänet luettaisiin vihreän liikkeen tienraivaajiin. Kirjailija harmittelee, ettei keskusta ole osannut organisoida vihreyttään millekään pysyvälle foorumille.
Kuisma määrittelee keskustalaisuutta myös suhteessa siihen, mitä se ei ole. Ainakaan keskustalaiset eivät ole porvareita. Hänen mukaansa Suomessa vain kokoomus on kiistatta porvarillinen puolue.
Kokoomus pyrkii kallistamaan poliittista lattiaa itseensä päin väittämällä myös muita ei-sosialistisia puolueita porvarillisiksi, mutta siihen keskustan ei pidä alistua. Toisaalta tästä kannasta kiinni pitäminen ei tee keskustalaisista myöskään sosialisteja.
Populistejakaan keskustalaiset eivät ole.
– Keskustalaisessa politiikassa pidetään kiinni taloudellisesta itsekurista eikä paineidenkaan alla suostuta lupaamaan kaikille kaikkea hyvää, Kuisma perustelee.
Kuisma esittää keskustalaisuudesta ajatuksia herättäviä luonnehdintoja ja kytkee sen osaksi historiallista, kulttuurista ja sosiaalista jatkumoa. Se on tarpeen, sillä aatteellista keskustelua ei keskustassa ole viime vuosikymmeninä käyty järin vilkkaasti.
Hämmennystä kirjassa aiheuttaa tyylilajien sekoittuminen. Se on osittain tietokirja, osittain kirjoittajan mielipiteisiin nojaava pamfletti.
Kuisman kannattamien asioiden listalle lukeutuvat muun muassa vastikkeeton perustulo ja kaksoiskuntalaisuus. Hän vastustaa esimerkiksi pormestarimallia ja sähköistä äänestämistä.
Välillä onkin vaikea erottaa, kirjoittaako Kuisma siitä, mitä keskustalaisuus on vai siitä, mitä sen hänen mielestään pitäisi olla.
Juha Kuisma: Keskustalaisuudesta. Maahenki, 256 s.
