Idyllinen majakkasaari kätkee sisäänsä monta tarinaa – vanha merikarhu tuli Tankariin vauvana pyykkikorissa
Etelän ja lounaan välistä tuulta 4–8 m/s, päivällä rannikolla merituulta. Yöllä suunnaltaan vaihtelevaa tuulta 1–5 m/s. Hyvä näkyvyys.
Tankarin majakkasaari on sisämaan kasvatille tuttu lähinnä Ylen merisäästä.
Heinäkuisena maanantaina M/S Jenny lipuu tottuneesti laituriin. Ensimmäisenä tulijan katse kiinnittyy pieniin kalastajamökkeihin, jotka täplittävät rannan. Rakennusten väleissä kulkee kutsuvia pitkospuita ja polkuja.
Keskellä saarta kohoaa alueen varsinainen maamerkki, 29,6 metriä korkea punavalkoinen majakka.
Tankarin saari on yksi Kokkolan suosituimmista luonto- ja kulttuurikohteista.
Heti rantaan astuessa aika tuntuu pysähtyvän. Leppoisa saaristolaiskulttuuri imaisee mukaansa.
Tankar ilmestyi maankohoamisen myötä merestä 1200-luvulla. Ensimmäiset asukkaat olivat hylkeenpyytäjiä, joita liikkui alueella runsaasti.
Saaressa toimii nykyisin elinkeinoa esittelevä museo, jossa voi tutustua muun muassa 1920-luvun hylkeenpyyntiveneeseen.
Oppaana toimiva kansimies Niklas Nygård kertoo matkojen olleen melkoisia. Kokkolalaisia talonpoikia kävi aina Ahvenanmaalla asti, reissut saattoivat kestää pari kuukautta.
– Ahtaassa veneessä nukuttiinkin. Vahdissaolijan tehtävänä oli ilmoittaa, milloin vaihdettiin kylkeä.
Kalastajakylä muotoutui saaren eteläosaan ja itärannan suojaisan sataman ympärille. Majakan ympäristössä asuivat majakanvartijat ja luotsit.
Nykyisinkin saari jakaantuu omistuksellisesti kahteen osaan: Metsähallituksen ja kaupungin puoliin. Kalastajayhteiskunta elää vanhan pohjalaiskylän itsehallinnon periaattein. Karikokouksessa päätetään tärkeistä asioista, kuten siitä, että polkupyörällä ajo on kielletty.
Vasaran säännöllinen pauke kiirii läpi ilman ja rikkoo kesäpäivän rauhan. Yhden mökin kattoa korjataan.
Mökkejä on noin parikymmentä, ja ne lähes kaikki kuuluvat edelleen entisten kalastajien ja luotsien jälkeläisille. Luotsimökit siirtyivät aiemmin luotsilta toiselle eläköitymisen tai kuoleman jälkeen.
– Kauppahintakin oli määrätty, sen piti vastata yhden kuukauden palkkaa, Nygård kertoo.
Nykyisin mökkien arvo on jotain aivan muuta, jos joskus sellainen edes päätyy myyntiin.
Tankarin yhteisö on tiivis. Kaikki tuntevat toisensa.
Rakennukset ovat kulttuurihistoriallisesti merkittäviä. Uutta ei saa rakentaa ja vanhan kunnostamiseen pätee tiukat säännöt. Riidoilta ei ole säästytty, sillä polemiikkia on käyty esimerkiksi terasseista.
Vanhin edelleen käytössä oleva mökki “Sjöbloms bastu” on vuodelta 1768. Se seisoo korkealla kivijalalla monen metrin päässä rannasta, mutta lähes kolmesataa vuotta sitten laineet saattoivat lyödä sen kivijalkaan.
Mökin pihalla nautitaan välipalaa kolmen sukupolven voimin. Pieni, vaaleahiuksinen tyttö huikkaa maitolasista ja lipaisee huuliaan.
Oranssi luotsivene huristaa ulapalla säännöllisin väliajoin. Tankar ei ole enää luotsien tukikohta, vaan he liikkuvat mantereelta käsin. Tankarissa piipahdetaan työtehtävien välissä kahvilla – jos on aikaa.
Luotsi nousee edelleen kaikkien yli 70 metriä pitkien, vieraiden alusten komentosillalle ja ohjaa ne satamaan.
Historian saatossa työ on ollut vaarallista. Sortovuosien aikaan kokkolalaiset kieltäytyivät auttamasta venäläisiä aluksia maihin. Heidät teloitettiin viimeistä miestä myöten.
– Vuonna 1855 Tankarin kaikki luotsit menetettiin kerralla myrskyssä. Siinä meni monta vuotta ennen kuin luotsiasema saatiin uudelleen toimintakykyiseksi, Nygård kertoo.
Nygård päättää kierroksensa saaren korkeimmalle kohdalle. Hän osoittaa kivirykelmää, vanhaa kivikummelia. Se oli paikalla jo ennen majakkaa, sillä Kokkolan porvarit pitivät paikalla merimerkkiä.
– Ennen oli perinteenä, että kävijät kantoivat rannasta kummeliin kiven. Mitä isompi kivi, sitä isompi onni, mutta siitä on onneksi luovuttu.
Kummelista saari sai myös nimensä. Ensin saarta kutsuttiin Klippaniksi, Kallioksi. Sitten Tankokariksi, sillä kivikummeliin kuului myös pitkä tanko, jonka nokkaan oli kiinnitetty tynnyri. Siitä nimi lyhentyi nykymuotoonsa.
KOkkolan matkailusta on etukäteen neuvottu, että parhaat tarinat saaresta saa Cafe Tankarista, sympaattisesta kahvilasta, joka kokoaa yhteen vierailijat ja paikalliset.
Kahvilanpitäjä Anne Peltomaa nostaa tarjolle lisää lohikeittoa ja neuvoo kääntymään Tapani Santamaan puoleen.
– Hänellä on tänään ruutupaita päällä, nainen opastaa.
Pian tuntomerkkeihin sopiva mies astuu sisään ja selviää, että lupaukset eivät olleet liiallisia.
Santamaa on viettänyt saarella aikaa elämänsä jokaisena kesänä, 77 vuoden ajan. Ensimmäisen kerran hän tuli Tankariin kymmenen päivän ikäisenä. Äiti toi pyykkikorissa.
Lapsuuden kesät häilyvät muistoissa tuoreina. Saarella temmelsi kymmeniä lapsia, jotka kulkivat isoissa porukoissa.
– Täällä puhuttiin kolmea kieltä. Suomea, ruotsia ja sitten raumaa, mutta toimeen tultiin, Santamaa aloittaa.
Santamaan isä oli saanut luotsin viran vuonna 1936. Perheellä oli koti kaupungissa, mutta kesät vietettiin tiiviisti saaressa. Äiti kävi välillä asioilla mantereella, mutta jälkikasvu pysyi Tankarissa.
Saaren lapset olivat aina sen äidin vastuulla, kuka sattui olemaan lähimpänä.
– Kävimme syömässä aina siinä mökissä, missä oli parhaat ruoat. Siitä tuli välillä sanomista.
Saarella elettiin pitkälti omavaraistaloudessa, pihamailla tepasteli kanoja ja yhteisomistuksessa oli pari lehmää. Meri antoi kalaa.
Luotsien työ seurasi vuodenkiertoa. Kun meri jäätyi, luotsit aloittivat kesälomansa. Kevättalvella he alkoivat tehdä väyläreimareita.
Santamaa pyöri lapsesta asti jaloissa, aisti tunnelmaa, kuunteli ja opetteli. Veri veti merille.
– Olin utelias lapsi. Muistan, että odotin vain, että olen tarpeeksi vanha. Lopulta lähdin merille 15-vuotiaana.
Sen jälkeen hän kolusi kaikki meret Jäämerta lukuun ottamatta. Vuosista on jäänyt konkreettiset mustejäljet käsivarsien ihoon.
Perheellistymisen jälkeen mies jäi maihin tehden töitä satamassa ja telakalla.
Veri veti merille.
Kaikki on liittynyt aina mereen. Oppikoulukin jäi käymättä, kun meri kutsui. Voiko sanoa, että meri on ollut Santamaan opettaja? Miehen silmäkulmassa välkehtii.
– Kyllä niin voi sanoa. En pelkää merta, mutta kunnioitan, hän sanoo.
– Olen merenkulkija. En osaa vieläkään oikein uida.
Santamaa haluaa käydä vuonna 1754 pystytetyssä kirkossa. Se on saaren vanhin rakennus ja näyttää ulkoa vaatimattomalta, vain risti erottaa punaisen mökin muista rakennuksista.
Kalastajat rakensivat kirkon, sillä oli helpompi kuljettaa yksi pappi kerran viikossa kuin saarelaisten lähteä mantereelle.
Eletty elämä näkyy kirkossa kaikkialla.
Hirsiseinät on numeroitu, sillä alun perin herranhuone pystytettiin saaren korkeimmalle kohdalle eteläpuolelle. Majakan tultua kirkko purettiin ja siirrettiin hirsi kerrallaan nykyiselle paikalleen.
Vaaleansinisessä, maalatuissa penkeissä erottuu syviä uria. Kirkossa istuttiin arvojärjestyksessä. Kun oli omat paikat, oli aikaa kaivertaa nimikirjaimet.
Santamaa nostaa kolehtihaavin nurkasta.
– Tässä päässä on iso tiuku, jolla herätettiin nukkujat.
Seinillä on kopioita merimiesten maailmalta tuomista kristillisistä tauluista, alkuperäiset ovat museossa. Niitäkin Santamaa esittelee kuin ammattilainen.
Lopuksi Santamaa kutsuu sisään punaiseen, hänen isänsä 1950-luvulla rakentamaan mökkiin, joka edustaa saaren uudempaa rakennuskantaa.
Mökki koostuu kahdesta pienestä huoneesta. Hellan yläpuolella roikkuu kaksi mustavalkoista valokuvaa lapsuudenperheestä.
Pöydällä makaa likainen puukko, kaurapuuropaketti, sytkäri, herätyskello ja M/S Jennyn kesäaikataulu. Näkymässä on jotain hyvin kaurismäkeläistä.
Aivan mökin vierestä kulkee polku, jota pitkin turistit kulkevat saaren ympäri sekä vanhalle luotsiasemalle. Pelkästään M/S Jenny kuljettaa kesässä saareen 6 000 turistia ja siihen päälle vielä vierassatamaan omatoimisesti tulijat. Kulkijoita riittää.
– Eivät he minua haittaa, Santamaa sanoo.
Kun myöhemmin näkee, kuinka vanha merikarhu jututtaa turisteja kuin vanhoja ystäviään, ymmärtää, miksi ei. Mies hengittää saarta ja sen tarinoita.
Illalla kansimies-opas Reetta Puolitaival päästää saarella yöpyjät majakkaan.
Virallisesti majakka on auki keskiviikkoisin, mutta jos Puolitaival on paikalla, hän avaa ovet muinakin iltoina.
Kipuaminen tuntuu pakaroissa. Ylös on 122 porrasta. Viimeistään puolivälissä alkaa kunnioittaa majakanvartioita, jotka kiipesivät ennen majakan sähköistämistä joka toinen tunti ylös täyttämään petrolipolttimen.
Enää majakanvartijoita ei ole. Tai on. Yksi henkilö käy kerran vuodessa tarkistuskäynnillä.
Majakka on yhä aktiivikäytössä, mutta tekniikka toimii automatisoidusti. Linssistö on alkuperäinen, mutta valo syttyy automaattisesti hämärässä.
Majakan suunnitteli sama toimisto kuin Eiffel-tornin, mutta suunnittelija ei sentään ollut itse Gustave Eiffel, vaan Henry Lepaute.
Ylhäältä avautuu upea näköala jokaiseen ilmansuuntaan. Ulappa välkehtii auringossa. Noin 18 kilometrin päässä horisontissa siintää Kokkolan kaupunki.
– Täältä myös hahmottaa hyvin, kuinka erilaista luonto on pohjoisosassa ja eteläosassa saarta. Vielä 130 vuotta täällä ei ollut puita lainkaan, Puolitaival kertoilee.
Maa kohoaa yhä, noin kahdeksan millimetrin vuosivauhtia. Haavoittuva saaristoluonto muuttuu ja elää koko ajan. Parhaiten sen ymmärtää kiertämällä saaren ympäri 1,5 kilometrin mittaisen luontopolun. Kulkea saa vain merkityillä reiteillä, sillä Tankar kuuluu kokonaisuudessaan Natura 2000 -luonnonsuojelualueeseen.
Luonto hämmästyttää rikkaudellaan. Saarella on tavattu noin 180 kasvilajia. Luonnonmarjojakin kasvaa tyrnistä hillaan, juolukasta vadelmaan.
Lintujen ystävillekin alue tarjoaa parastaan, sillä Tankarissa on havaittu lähes 260 lintulajia ja saaressa toimii oma lintuasema.
Tänä kesänä alueella käyskentelee vapaana 20 lammasta. Ne mussuttavat ja märehtivät, hoitavat kulkiessaan maisemaa.
Puolitaival työskentelee Tankarilla kolmatta kesää. Työ on itsenäistä, monipuolista ja kokonaisvaltaista, sillä hoitaakseen hommat on asuttava saarella.
Puolitaival opastaa turisteja, siivoaa vanhalla luotsiasemalla toimivan hostellin huoneita, roudaa tavaroita, milloin mitäkin. Illalla kun työpäivä on ohi, hän pulahtaa uimaan. Silloinkin yöpyjät saattavat tulla kyselemään ja Puolitaival vastaa mielellään. Kertoo vaikka saaren käyttöveden puhdistuvan osmoosilla merivedestä.
– Ei tämä kaikille sopisi, mutta olen tykännyt hirveästi, Puolitaival sanoo.
– Parasta ovat ehdottomasti ihmiset, niin turistit kuin asukkaat ovat täällä aina niin hyvällä tuulella.
Kun kesäillan rauha laskeutuu, meri tuoksuu, aurinko kutittaa olkapäitä ja lokit huutavat luodolla, on helppo ymmärtää Tankarin viehätyksen salaisuus.