Suosikkikirjailija: Miksi kaiken pitää olla hauskaa?
Turkulaismuseon kahvilassa käy myöhäiseen lounasaikaan tasainen puheensorina.
– Onpas täällä matalat penkit, ihan leikkimökkikalusteet, viereiseen nojatuoliin pelmahtanut kirjailija ja opettaja Tommi Kinnunen nauraa.
Kinnunen on parin viime vuoden aikana tullut monelle suomalaiselle tutuksi. Hänen palkittua esikoisteostaan Neljäntienristeys (2014) on myyty yli 57 000 kappaletta. Toinen kirja Lopotti julkaistiin keväällä.
Kinnunen kertoo, että hänestä kuoriutui kirjailija vahingossa. Ura kynämiehenä ei ole koskaan ollut haavelistalla.
– En ole mikään runopoika. Menin syksyllä 2012 työväenopiston novellikurssille, koska olen helposti tympääntyvä ihminen ja jotain uutta täytyi keksiä.
Kurssilla hän kirjoitti itseään varten. Syntyneen tekstin hän näytti kuitenkin ystävälleen, kirjallisuuskriitikolle Joni Pyysalolle. Tämä kiikutti tekstin kustantamoon, ja WSOY otti kirjan julkaisuohjelmaansa. Novellikokoelma muuntautui ehjäksi romaaniksi.
Kirjasta otettiin aluksi tuhannen kappaleen painos. Sen arveltiin riittävän.
Esikoiskirjan ensimmäisten arvostelujen jälkeen oli hieman painetta, Kinnunen myöntää.
Esimerkiksi Helsingin Sanomissa teosta arvioitiin ”harvinaisen painokkaaksi ja varmaotteiseksi proosadebyytiksi”.
Uudet tarinat marinoituivat kuitenkin jo Kinnusen päässä. Neljäntienristeyksen Helena syventyi, mukaan tuli Tuomas, joka yritti kurkkia mukaan jo esikoisteokseen.
Kinnunen otti kolme kuukautta virkavapaata ja tahkoi Lopotin. Pelkästään kirjoittamiseen keskittymistä mies kuvaa täydelliseksi.
– Etukäteen minulla oli mielettömät visiot siitä, kuinka soittelen kaverit läpi ja käymme yhdessä kauppahallissa lounaalla tai jotain, mutta ei se niin mennyt. Olin totaalisesti eristäytynyt, mieletön erakko.
Lopottikin on saanut mukavan vastaanoton. Ensimmäisten päivien aikana sitä myytiin yli 10 000 kappaletta.
Kuka tahansa ei kirjoita esikoiskirjaa, joka yltää Finlandia-ehdokkaaksi, saa Nuori Aleksis -palkinnon, ja jonka käännösoikeudet myydään yli kymmeneen maahan.
Tänä vuonna Neljäntienristeys on nähty kahden kaupunginteatterin lavalla, ensi vuonna on tulossa ooppera.
Kirjoittaminen tuntuu olevan Kinnuselle helppoa – ja nopeaa. Hän itse ei halua mystifioida työtä.
– On hirvittävän ärsyttävää, että kirjailijat kertovat sellaisia ”muusat supsuttavat korviini” -juttuja, mutta kyllä se välillä tulee ihan itsellekin yllätyksenä, mihin suuntaan tarina lähtee kulkemaan, Kinnunen selittää.
Hahmot elävät, välillä ne jopa kieltäytyvät tottelemasta.
– Neljäntienristeyksessä yritin monta kerta kirjoittaa Onnia baariin, mutta ei hän sinne mennyt. Ei kerta kaikkiaan.
Kinnunen on näkynyt julkisuudessa taajaan. Markkinoidessa kirjailijan pitää yhä enemmän laittaa myös omaa persoonaansa kehiin.
Kinnunen on hämmästynyt siitä, kuinka paljon kysellään esimerkiksi hänen perheestään. Kinnusella on puoliso ja yksi lapsi.
– Mutta mitä se nyt oikeasti kenellekään kuuluu, hän pohtii.
Mielenkiinto ei miestä kuitenkaan haittaa.
Esillä oleminen on Kinnuselle luontevaa, huumorin heittäminenkin käy helposti. Twitterissä hän oli aktiivinen jo ennen kuin kirjat edes näkivät päivänvalon.
Toki ei Kinnunenkaan ihan kaikesta pidä, kuten suorista televisiolähetyksistä, joissa toimittaja kysyy mitä tahansa, kuten elämän tarkoitusta.
– Kirjoittaessa lausetta saattaa hioa viikkotolkulla, mutta televisiossa pitäisi osata muodostaa täydellinen helmi kolmessa sekunnissa.
Kirjat ovat aina olleet Kinnuselle tärkeitä. Lapsuudenkodissa Kuusamossa luettiin paljon ja laidasta laitaan.
– Sunnuntait olivat sellaisia, että koko talosta ei kuulunut mitään, kun seitsemän henkeä vain luki, Kinnunen kertoo.
Kinnunen on elänyt jo 25 vuotta Varsinais-Suomessa, mutta Koillismaa kuultaa hänen puheestaan. Puhuminen on rupattelua, lapset penskoja.
Lukion jälkeen nuorukainen haki teatterikorkeakouluun dramaturgiksi. Sisään otettiin neljä, hakijoita oli 900. Kinnunen jäi täpärästi rannalle.
– Silloin olin kyllä valmis tappamaan kenet tahansa niistä neljästä, jos olisin tiennyt keitä he ovat, Kinnunen muistelee ja hymyilee leveästi.
Mutta ei hänelle huonosti käynyt. Veritekoihin ei tarvinnut ryhtyä, ja Kinnunen päätyi lukemaan suomen kieltä Turun yliopistoon.
Kinnunen työskentelee äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana Luostarivuoren koulussa Turussa.
Kansankynttiläksi hän kertoo päätyneensä vahingossa.
– Opettajaksi en ajatellut ikinä alkaa, mutta opintojen loppuvaiheessa tuli sellainen tunne, että auskultointi täytyy suorittaa varmuuden vuoksi. Olen tällainen ruumiillistunut ajopuuteoria, Kinnunen nauraa.
Aluksi hän vihasi opettamista, kunnes päätyi kenttäharjoitteluun Juhana Herttuan kouluun, ilmaisutaidon lukioon. Siellä avautui taivas: oppilaat istuivat paikoillaan, he kyselivät ja pyysivät jopa lisätehtäviä.
Kokonaisen teoksen lukeminen tai pitkän projektin tekeminen tuntuu olevan nuorille hankalaa.
Tommi Kinnunen
Opettava kirjailija katselee lasten ja nuorten tilannetta läheltä. Kinnunen on huolestunut erityisesti nuorten pitkäjänteisyyden katoamisesta.
– Kokonaisen teoksen lukeminen tai pitkän projektin tekeminen tuntuu olevan nuorille hankalaa. Se on todella sääli ja tulee pitkällä tähtäimellä näkymään yhteiskunnassa, Kinnunen varoittaa.
Lukutaito myös polarisoituu: yhä enemmän on heitä, jotka eivät lue mitään, mutta yhtä lailla on heitä, jotka kuluttavat kirjoja todella paljon.
Kirjailija myös harmittelee, että tyttöjen lukemista pidetään edelleen sosiaalisesti hyväksytympänä kuin poikien.
Kinnusen mukaan olisi helppoa syyttää lukutaidon rapautumisesta ja pitkäjänteisyyden katoamisesta tekniikkaa, youtube-aikaa.
– Yksi syy on viihteellistyminen. Kaiken pitää olla hauskaa. Vaikeita asioita saa nostaa pinnalle, mutta se pitää tehdä sopivasti annosteltuna, ettei lapsi vain tympäänny, hän jatkaa.
Opettaja hämmästelee sitä, että yhä enemmän on sellaisia perheitä, joissa vanhemmat yrittävät tehdä kaikkensa, jotta lapsi ei suuttuisi tai tylsistyisi. Lapsen kiukkua pelätään enemmän kuin mitään muuta.
Kinnusen näkemyksen mukaan äitien ja isien tärkein tehtävä olisi kuitenkin tuottaa hallittuja pettymyksiä.
– Silloin kun on tylsää, mielikuvitus kytkeytyy päälle. Lasten ei pitäisi elää vain muovilelumaailmassa.
Lukemisen ilosanomaa pitäisi levittää niin kodeissa kuin kouluissa, se käy Kinnusen puheista ilmi.
Jo peruskoulussa lapset tutustutetaan eri genreihin. Todennäköisesti niistä joku uppoaa.
Kinnunen miettii, että loppujen lopuksi on ihan sama, mitä oppilas tietää J. L. Runebergistä tai Aleksis Kivestä. Ilman sitäkin tietoa elämässä pärjää.
– Olisi kuitenkin hyvä, että nuori löytäisi kirjastosta edes jotain luettavaa, oli se sitten sotakirjallisuutta tai moponkorjausohje, Kinnunen paaluttaa.
Vanhemmilta Kinnunen toivoo etenkin roolimallin näyttämistä. Ja lämmintä huolenpitoa.
Myös teinit ja nuoret aikuiset tarvitsevat Kinnusen mielestä läsnäoloa, sillä Suomessa on syvään juurtunut perinne siitä, että jo nuorena on pärjättävä omillaan.
– Vaikka nuoret ovat myrtsin oloisia, ei se tarkoita sitä, etteivätkö he haluaisi huomiota ja keskustelua.
Kinnusen mielestä vanhempien pitäisi tehdä teinien kanssa asioita, käydä vaikka kirjastossa. Ettei se menisi niin, että aikuiset pyörivät omissa porukoissaan, nuoret omissaan.
Kinnusen elämässä on tällä hetkellä suvantovaihe. Uutta proosaa ei ole tekeillä, mutta sen sijaan suunnitelmissa on kirjoittaa teksti turkulaiselle tanssiteatterille sekä työstää oopperalibrettoa.
Kirjoittamisen ammattilaiseksi mies ei suunnittele jäävänsä. Leipätyö antaa selkänojan.
– Olen 42-vuotias syvästi asuntovelkainen ihminen. En halua elää niin, että koko ajan pitäisi virvelöidä sinne tänne, että tuleeko jostain apurahaa.
Haastattelun lopuksi Kinnunen haluaa viedä toimittajan ja kuvaajan Turun kaupunginkirjastoon. Se kun on rakas paikka, hieno laitos.
Kadulla ja kirjastossa yksi jos toinenkin nyökkää Kinnuselle. Monen katse viipyy miehessä aavistuksen liian pitkään. Hän itse kieltää olevansa julkkis.
– Ennemminkin tunnistaminen johtuu siitä, että olen opettaja. Iso osa on entisiä oppilaita tai heidän vanhempiaan, hän selittää.
Lukeminen on Kinnusella itsellään jäänyt viime aikoina vähän vähemmälle.
Kun oma prosessi on kesken, kirjailija kertoo kiukuttelevansa toisten teksteille. Niissä tapahtuu asioita toisella tavalla kuin hän itse tekisi.
Haastattelu on julkaistu alun perin aikakauslehti Suomenmaassa 20.5.2016.
