Ruotsalaisäidin poika ammuttiin autoonsa kaksi vuotta sitten, mutta ketään ei ole tuomittu – jengiväkivallan uhrien läheiset jäävät usein vaille oikeutta ja sympatiaa

Ruotsin jengiväkivalta

Miksi. Se on kysymys, joka riivaa Tülün Tasia päivittäin.

Viime vuoden tammikuussa Tukholman eteläpuolella Norsborgissa asuva Tas kohtasi asian, jota kukaan vanhempi ei haluaisi kohdata.

Hän löysi poikansa Emirhanin ammuttuna autossaan heidän kotinsa parkkipaikalta. Emirhan oli palaamassa kuntosalilta, mutta ei päässyt koskaan kotiin asti.

Emirhan oli kuollessaan vasta 18-vuotias ja kirjoittamassa pian ylioppilaaksi.

Tas ei vieläkään tiedä, kuka hänen poikansa hengen vei. Kysymys riivaa häntä päivittäin.

– Mitä hän oli tehnyt? Oliko hän myynyt huumeita? Oliko hän varastanut jotain? En aidosti tiedä, hän kertoo STT:lle kodissaan.

– Tekijän rangaistus ei ole tärkeintä. Haluaisin vain tietää, kuka hänet ampui ja miksi.

Ruotsin jengisota on vaatinut lukuisia uhreja, joista valtaosa on nuoria miehiä. Kulunut vuosi on ollut maassa murheellinen: poliisin tilastojen mukaan syyskuun 2023 loppuun mennessä Ruotsissa oli tapahtunut 290 ampumistapausta, joissa on kuollut yli 40 ihmistä.

Uhreja jää suremaan usein joukko murtuneita läheisiä, jotka eivät läheskään aina saa oikeutta. Monia tapauksia jää selvittämättä, sillä poliisin on usein vaikea löytää todistajia, jotka uskaltaisivat puhua.

Lisäksi monet läheiset kokevat, etteivät he saa yhteiskunnalta tukea surun käsittelyyn. Usein jengiväkivallan uhrit leimataan rikollisiksi, jotka eivät ansaitse sympatiaa.

Samalla väkivallan uhka on levinnyt myös läheisiin. Syyskuussa Uppsalassa ammuttiin kuoliaaksi nainen, jonka on kerrottu olleen rikollisverkosto Foxtrotiin kuuluneen miehen äiti. Äideistä on tullut maalitauluja, uutisoikin Ruotsin radio muutamia viikkoja sitten.

Kyyneleet nousevat Tasin silmiin usein haastattelun aikana. Vaikka puhuminen on vaikeaa, hän ei halua vaieta. Haastattelun aikana hän koskettelee Emirhanin sormusta, jota hän kantaa yhä muistona pojastaan.

– En halua, että Emirhanista tulee vain yksi numero tilastoihin, hän sanoo ja katsoo päättäväisesti silmiin.

Äiti kertoo, että Emirhan eli tavallista elämää ja haaveili insinöörin koulutuksesta. Vaikka poika ei ollut ehkä suurin lukutoukka, hän selviytyi koulussa. Rikostuomioita Emirhanilla ei ollut.

– Hän ei haaveillut jalkapalloilijan urasta tai pääministerinä olosta, vaan teknillisessä korkeakoulussa opiskelusta.

Tas kuvaa suhdetta poikansa kanssa avoimeksi. Hänen mukaansa Emirhan tapasi ilmoittaa tekstiviestillä menemisistään ja noudatti kotiintuloaikoja. Näin oli myös murhailtana. Emirhan ilmoitti äidilleen vain hetki ennen kuolemaansa olevansa matkalla kotiin.

– Sanoin Emirhanille aina, että jos jotain tapahtuu, haluan kuulla sen häneltä itseltään, en muilta. Jos hän polttaa tupakkaa tai juo alkoholia, niin hän voi kertoa siitä minulle avoimesti.

Tas kaivaa kesken haastattelun esille poikansa ajokortin, jonka Emirhan oli ehtinyt saada hetki ennen kuolemaansa. Hän kantaa ajokorttia yhä lompakossaan muistona pojastaan.

– Hän oli hirveän iloinen ja energinen poika, jolla oli paljon ystäviä. Olin vasta 25-vuotias, kun minusta tuli äiti. Emirhan kasvatti myös minua, eikä vain toisinpäin. Hän oli oikea käteni.

Tas on tehnyt kuoleman jälkeen kaikkensa, että saisi selville, kuka hänen poikansa murhasi. Hän on muun muassa tehnyt omia tutkimuksiaan.

– Olen puhunut kaikkien kanssa. Hänen ystäviensä, ystävien ystävien, poliisin. Olen pyytänyt jopa Turkin suurlähettiläältä apua, Turkista Ruotsiin vuosikymmeniä sitten muuttanut Tas sanoo.

Kukaan ei ole kuitenkaan antanut Tasille mitään ymmärrystä siitä, mitä hänen pojalleen mahdollisesti tapahtui.

– Luulen, että osa ihmisistä ei aidosti tiedä, osa taas pelkää puhua. Mutta tuolla on ihmisiä, jotka tietävät. Ei Emirhan itse itseään ampunut, hän sanoo.

Poliisikaan ei ole saanut syyllistä selville. Tutkinta on toistaiseksi tauolla.

– Voin vain uskoa, että he ovat tehneet kaikkensa. Mutta en voi tietää, mitä he ovat konkreettisesti tehneet, koska poliisitutkinta on salaista.

Emirhanin murhaa tutkineen poliisiin Lotta Thynin näkemys on, että poliisi ei ole jättänyt huomioimatta mitään tutkinnassa. Syy siihen, miksi rikos on selvittämättä, on Thynin mukaan ensisijaisesti se, että mahdolliset tietolähteet eivät keskustele poliisin kanssa.

– Ylivoimaisesti suurin ongelma on hiljaisuuden kulttuuri. Ja sitä vastaan meidän kaikkien on tehtävä työtä, Thyni sanoi Ruotsin radion Ekot-ohjelmalle.

Tas sanoo, että hän pitää Ruotsia valtavan hienona maana ja on rakastanut siellä asumista. Hänen mukaansa ihmisten on kuitenkin kyettävä puhumaan siitä, mikä ei toimi.

– Näin kaiken aiemmin ruusunpunaisten lasien läpi. Nyt näen toisen puolen Ruotsista.

Hänen mukaansa jengiväkivaltaan puuttuminen vaatii yhteistyötä. Hän myös toivoo, että niin poliisi kuin vanhemmat olisivat avoimempia toisilleen, vaikka hän ymmärtää, että vanhempia pelottaa puhua jengiväkivaltaan liittyvistä asioista poliisille.

– Pääministerimme puhuu nuorisovankiloista. Mutta vankilassa on jo liian myöhäistä. Meidän pitäisi puhua siitä, miten voimme estää sen, että nuoret ylipäätään joutuvat vankilaan. Näihin asioihin täytyy puuttua jo esikoulusta alkaen. Vankila on vasta viimeinen ovi.

Tas viittaa siihen, että Ruotsin hallitus antoi viime kuun lopussa vankeuslaitoksen tehtäväksi valmistella erityisten nuoriso-osastojen perustamista vankiloihin 15–17-vuotiaille nuorille, jotka on tuomittu vakavasta rikoksesta.

Ihmisiä ei tulisi leimata sen mukaan, missä he asuvat, Tas sanoo, viitaten lähiöistä ja sen asukkaista käytävään keskusteluun.

– Lähiö on lähiö. Mutta se sijaitsee silti Tukholmassa, Ruotsissa.

Tas on mukana ryhmässä, johon kuuluu muitakin jengiväkivallassa kuolleiden nuorten äitejä. He ovat järjestäneet mielenosoituksia, vaatineet oikeutta uhreille ja väkivaltaan puuttumista.

Tas on myös mukana poliisin kampanjassa, jossa pyritään näyttämään nuorille, mitä jengielämä oikeasti tuo tullessaan: ei statusta ja rahaa, vaan väkivaltaa ja surua.

– Meidän täytyy osallistua ja tehdä yhteistyötä, jotta ihmiset hallituksessa ymmärtävät, mistä on kyse.

Pojan ampuminen muutti kaiken Tasin elämässä.

– Vartaloni elää. Minä hengitän. Mutta sieluni on Emirhanin kanssa.

Mikään, mikä oli aiemmin tärkeää, ei ole enää tärkeää. Menetetyn rahan, auton tai kodin voi saada aina takaisin, mutta ihmiselämää ei, hän sanoo.

– Ihmiset sanovat, että elämä menee eteenpäin. Hell no (ei helvetissä). Surun kanssa vain oppii elämään, Tülün Tas sanoo.