"Rauha Galileaan" aloitti yhden historian pahimmista siviilien verilöylyistä 40 vuotta sitten – Nyt Libanon on jälleen romahduspisteessä
8. päivänä kesäkuuta vuonna 1982 Israelin joukot hyökkäsivät rajan yli Libanoniin ja sekaantuivat avoimesti maan sisällissotaan. Jo vuonna 1975 alkanut sota oli tuhoisa Libanonin väestölle ja yhteiskunnalle, ja sen vaikutukset sekä ongelmat näkyvät maassa tänäkin päivänä.
Rajakahakointia ja ilmaiskuja oli esiintynyt molemmin puolin aiemminkin, mutta sodan laajetessa avoimeksi yhteenotoksi Israelin joukot etenivät pääkaupunki Beirutiin asti. Libanonin sotaan osallistui lähes 60 000 israelilaissotilasta.
Israel kutsui operaatiota nimellä “Rauha Galileaan” ja puhui niin sanotusta ennalta ehkäisevästä sodasta. Etenkin puolustusministeriksi noussut tuleva pääministeri Ariel Sharon ajoi kovaa linjaa, jonka pohjimmaisena tarkoituksena oli kukistaa palestiinalaisten vapautusjärjestö PLO, tuhota sen joukot ja päämaja ja ajaa järjestö ulos Libanonista.
Sharon tukijoineen kaavaili, että PLO:n kukistuminen Libanonissa heikentäisi järjestön asemaa Israelin miehittämällä Länsirannalla ja Gazan kaistalla. Tavoitteena oli niin ikään nostaa Libanonissa valtaan Israelille myötämielinen hallitus ja vahvistaa arabimaiden ympäröimän Israelin strategista asemaa.
Israel koki hetkensä otolliseksi: Egyptin kanssa oli solmittu rauhansopimus, ja Irak ja Iran sotivat toisiaan vastaan. Syyria tuki Irania, oli sen vuoksi Irakin vihan kohde ja joutui jakamaan joukkoja ja huomiota Irakin vastaiselle rajalle.
Yhdysvalloissa valtaan oli noussut Ronald Reaganin republikaanihallitus, jonka Israel arvioi sekä uskonnollisista että suurvaltapoliittista syistä hyväksyvän ainakin rajoitetut sotatoimet.
Libanonilaisten kannalta tilanne oli mutkikkaampi, ja siviileille äärimmäisen vaarallinen. Taistelut riehuivat kaduilla ja uskonnolliset ryhmittyvät asuivat eri alueilla, joten taistelijat saattoivat ampua periaatteessa keitä tahansa vastaantulijoita.
Jo vuonna 1975 alkanutta sisällissotaa käytiin pääosin Israelin tukemien oikeistolaisten maroniittikristittyjen ja vasemmistolaisten muslimien välillä, mutta sotaan olivat sekaantuneet Israelin lisäksi Syyria, Irak ja Libya.
Taustalla vaikuttivat myös suurvaltasuhteet. Neuvostoliitto oli toimittanut uutta sotilaskalustoa jo vuonna 1976 sotaan liittyneelle Syyrialle, mutta sen ilmatorjuntaohjukset tuhottiin helposti Bekaan laakson alueella. Selvän tappion Israelille kärsivät myös Syyrian ilmavoimat neuvostovalmisteisine hävittäjineen. Tämä hermostutti Neuvostoliittoa, koska tappioiden myötä itäisen sotateollisuuden nähtiin jääneen pahasti jälkeen läntisistä kilpakumppaneista.
Yhdysvallat ei pitänyt alueen räjähdysalttiudesta eikä Neuvostoliiton hääräilystä sen taustalla, mutta se oli haluton suoraan puuttumaan Lähi-idän omaksi ongelmaksi nähtyyn sotaan. Mielialat kääntyivät sodan vastaiseksi siksikin, että Neuvostoliiton mukanaolon pelättiin voivan kärjistää tilanteen täysimittaiseksi suurvaltojen yhteenotoksi.
Israel oli jo aiemmin iskenyt PLO:n tukikohtiin Operaatio Litanilla (1978) kostoksi Fatah-siiven Haifassa tekemästä tuhoisasta bussi-iskusta sekä tukenut joitain kristittyjä libanonilaistahoja, kuten majuri Sa´ad Hassadin yksityistä Etelä-Libanonin armeijaa.
YK:n rauhanturvajoukot (joissa palveli ja palvelee yhä myös suomalaisia) ja Yhdysvaltojen välittämä aselepo eivät auttaneet, kun ilma- ja raketti-iskujen kostonkierteestä saatiin muodollinen syy Israelin hyökkäykselle Libanoniin. Hanketta ajoivat etenkin pääministeri Menachem Begin, puolustusvoimien komentaja Rafael Eitan, ulkoministeri Jitzhak Shamir ja Ariel Sharon. Tämä nelikko oli ainoa, joka tiesi hyökkäyssuunnitelman yksityiskohdat.
Israelin omille asevoimille aiheutuikin alkuun huomattavia ongelmia siitä, että käytössä oli kaksi suunnitelmaa: virallinen ja epävirallinen. Pääministeri Begin antoi vielä sotatoimien alettua päivien ajan ymmärtää, että joukkojen oli tarkoitus edetä vain 40 kilometriä rajasta, mutta epävirallisessa suunnitelmassa päämäärä oli Beirutissa asti.
Joukot etenivätkin nopeasti pääkaupunkiin. Niiden oli tarkoitus kohdata maroniittikristityt ja vallata Länsi-Beirut, jossa PLO:n johto Jasser Arafatia myöten oli loukussa. Maroniittien johtaja Bashir Gemayyel aikoi kuitenkin pyrkiä Libanonin presidentiksi elokuussa järjestettävissä vaaleissa ja vastusti valtausta, koska hän tulisi tarvitsemaan myös muslimiväestön ääniä.
Sharon vaati Israelin hallitukselta lupaa vallata Länsi-Beirut ilman libanonilaisia, mutta sodan vastustus oli kasvanut nopeasti varsinkin kansainvälisesti. Myös PLO:lta ja Syyrialta vaadittiin vetäytymissuunnitelmaa, jotta verenvuodatus loppuisi eikä sota eskaloituisi entisestään.
PLO:n johto taipui siirtymään Tunisiaan, ja Bashir Gemayyel nousi Libanonin presidentiksi 23. elokuuta 1982.
Hän ei kauan ehtinyt nauttia asemastaan, sillä Syyrian joukot murhasivat Gemayyelin räjäyttämällä presidentin päämajan vain kuukausi tämän nimityksen jälkeen. Israelin asevoimat valtasivat Länsi-Beirutin ilman hallituksensa lupaa, ja siellä sijainneet palestiinalaisten pakolaisleirit Sabra ja Shatila piiritettiin.
Tämä oli vastoin sekä elokuun lopussa solmittua aselepoa että Israelin sopimusta Yhdysvaltojen, Syyrian ja Beirutin muslimijoukkojen kanssa. USA oli antanut kirjalliset takeet, joilla se lupasi huolehtia Länsi-Beirutin muslimien turvallisuudesta.
Kun Israel kehotti maroniittikristittyjen falangistijoukkoja “puhdistamaan” leirit väitetyistä PLO:n taistelijoista ja sulki kaikki ulospääsytiet, tuloksena oli yksi historian pahimmista siviileihin kohdistuneista yksittäisistä joukkomurhista. Asein, veitsin ja kirvein varustautuneet falangistit silpoivat, raiskasivat ja tappoivat satoja palestiinalaisia miehiä, naisia ja lapsia.
Osa murhaamista todistaneista Israelin sotilaista protestoi, mutta pataljoonien komentajat kielsivät heitä puuttumasta tapahtumiin. Israelin joukot myös estivät palestiinalaisia pakenemasta leireiltä.
Arviot siitä, montako ihmistä Sabrassa ja Shatilassa kuoli 16.-18. syyskuuta 1982, vaihtelevat. Punainen Risti kertoi laskeneensa 2750 ruumista, BBC arvioi määräksi vähintään 800 ihmistä ja palestiinalaislähteet väittävät luvuksi jopa 3500. Israelin tiedustelun IDF:n tietoihin perustuva luku oli 700-800, mitä pidetään lähimpänä totuutta olevana.
Uhrien määrästä riippumatta verilöyly järkytti ympäri maailmaa, ja YK:n yleiskokous julisti sen joulukuussa 1982 kansanmurhaksi. Myös USA:n presidentti Ronald Reagan tuomitsi tapahtumat ja sanoi “kaikkien kunnon ihmisten jakavan samat raivon, inhon ja kuvotuksen tunnot tämän kauhistuttavan hyökkäyksen vuoksi”.
Libanonin armeija oli romahtanut lähes täydellisesti helmikuussa 1984.
Israelin asema Libanonissa alkoi muutenkin muuttua tukalammaksi. Sotatoimet tuomittiin kautta kansainvälisen linjan, PLO oli edelleen voimissaan, Syyrian asevoimat olivat jääneet Libanoniin ja Israelin joukkoja vastaan iskuja teki lisäksi nyt libanonilaisten shiiamuslimien äärijärjestö Hizbollah.
Sodan vastustus kasvoi Israelin sisällä, ja päättäjät olivat erimielisiä siitä, miten tilanne tulisi ratkaista. Pääministeri Menachem Begin erotti Ariel Sharonin, koska puolustusministerin katsottiin olevan ainakin osittain vastuussa Sabran ja Shatilan tapahtumista. Begin itse erosi loppukesästä 1983.
Amerikkalaiset toimivat välittäjinä rauhansopimuksessa Libanonin kanssa, mutta yritys kariutui saman vuoden syksyllä. Joukkojen ylläpito Libanonissa vei 30 prosenttia Israelin puolustusbudjetista.
Israelin pääministeriksi nousi vuonna 1984 työväenpuolueen Shimon Perez, ja vetäytyminen Libanonista tuli sisäpoliittisesti mahdolliseksi. Israelin hallitus teki yksipuolisesta vetäytymisestä päätöksen talvella 1985.
Joukkoja jäi silti miehittämään kapeaa turvavyöhykettä, jolla myös Etelä-Libanonin maroniittikristittyjen armeija jatkoi toimintaansa. Israelin joukot poistuivat vyöhykkeeltä vasta vuonna 2000.
Libanonin armeija oli romahtanut lähes täydellisesti helmikuussa 1984, ja muslimit, druusit sekä kristityt jakautuivat eri tasoisesti organisoituihin ryhmittymiin. Pienet äärimieliset shiiaryhmät tekivät länsimaita vastaan runsaasti pommi-iskuja ja lentokonekaappauksen.
Kun sisällissota päättyi vuonna 1990 Syyrian hyökkäyksen pakotettua kenraali Michel Aounin sotilashallituksen maanpakoon Ranskaan, Libanon ja Beirut olivat raunioina fyysisesti, taloudellisesti ja henkisesti.
Kaikkiaan sisällissodassa kuoli yli 100 000 libanonilaista, ja jopa 250 000 pakeni maasta pysyvästi. Viimeiset länsimaiset panttivangit vapautettiin toukokuussa 1992.
Beirutin satamaräjähdys elokuussa 2020 tuhosi runsaasti kaupungin infrastruktuuria ja aiheutti hallituksen eron.
Sisällissodan tapahtumat ja naapurimaiden levottomuudet, etenkin Syyrian kriisi, heijastuvat maan tilanteeseen tänäkin päivänä. Libanonissa sähköt pätkivät, ruoan hinta on karannut käsistä, lääkkeistä ja muista tarvikkeista on pulaa ja työttömyysaste ennätyskorkea.
Libanonin punnan arvo on romahtanut 95 prosenttia kahdessa vuodessa, useimpien kansalaisten palkka ei riitä elämiseen eikä pankista saa nostettua rahaa.
Koronavuodet 2020-2022 iskivät jo valmiiksi epävakaaseen ja palveluvaltaiseen talouteen, kun matkailu sakkasi. Beirutin satamaräjähdys elokuussa 2020 tuhosi runsaasti kaupungin infrastruktuuria ja aiheutti hallituksen eron, mutta uusi saatiin pystyyn vasta 13 kuukauden yrittämisen jälkeen viime vuoden syyskuussa.
Pari viikkoa sitten Libanonissa pidettiin ensimmäiset parlamenttivaalit yhdeksään vuoteen, mutta niiden äänestysprosentti jäi 41:een.
Libanonissa on kaikkiaan 18 uskonnollista ryhmää. Suurimpia niistä ovat sunni- ja shiiamuslimit, maroniittikristityt, ortodoksit ja druusit – eli pitkälti samat tahot, jotka olivat osapuolia verisessä sisällissodassa.
Kansainvälisten asiantuntijoiden ja useimpien libanonilaisten mielestä juuri uskonnolliset, etniset ja alueelliset jakolinjat yhdessä jähmeän vaalijärjestelmän kanssa ovat osaltaan johtaneet massiiviseen korruptioon, jossa poliittinen eliitti käyttää edellä mainittuja jakolinjoja pysyäkseen vallassa.
Useimpien mielestä Libanon myös ansaitsi parempaa: sillä on pitkä sivistyshistoria, rikas kulttuuri, luonnonvaroja ja ainakin teoriassa mahdollisuus rakentaa jonkinlainen demokraattinen hallinto. Beirutia ei turhaan ole kutsuttu Lähi-idän Pariisiksi, mutta tällä hetkellä sen ja maan tulevaisuus näyttäytyy lähinnä toivottomana.
Lähteitä: BBC, Thomas Collelo: Lebanon: A Country Study (Washington GPO for the Library of Congress, 1987), Helsingin Sanomat, Hannu Juusola: Israelin historia (Gaudeamus, 2014), Kansan Uutiset
