Poliitikkojen ja taiteilijoiden suvussa traumat ovat periytyneet isältä pojalle
Kemijärveltä lähtöisin olevaan Lahtelan sukuun kuuluu maalaisliittolais-keskustalaisia nimimiehiä jo monen sukupolven takaa.
Ensimmäinen heistä oli kansanedustajana vuosina 1930–1958 toiminut Matti Lahtela. Lapin keisariksi kutsuttu Lahtela hoiti pohjoisen asioita niin uutterasti, että hänen mukaansa nimettiin jatkosodan jälkeen jopa oma laki, lisämaanhankintaa koskenut Lex Lahtela.
Matin poika Olavi Lahtela oli sotasankari, ministeri ja Urho Kekkosen läheinen ystävä. Olavi Lahtelan kymmenen vuotta kestänyt kansanedustajan ura päättyi dramaattisesti joulukuussa 1968, kun hän kuoli sairauskohtaukseen eduskuntatalon puhujapöntössä.
Olavin poika Markku Lahtela oli puolestaan kirjallinen nero ja yksi aikakautensa johtavista nuorisoradikaaleista. Hän kirjoitti useita romaaneja ja suomensi muun muassa Dostojevskia, Tšehovia sekä 1960-luvun vapaan kasvatuksen kulttiteoksen, A. S. Neillin Summerhillin. Hän päätti elämänsä oman käden kautta vuonna 1980.
Markku Lahtelan yhteiskunnallinen aktivismi suuntautui pääosin puoluepolitiikan ulkopuolelle, mutta hänen kirjoituksensa vaikuttivat monien aikakauden keskustanuorten ajatteluun.
Lahtela oli myös keskustapuolueen ehdokkaana vuoden 1966 eduskuntavaaleissa. Keväällä 2023 ehdolla oli hänen poikansa, kirjailija ja näyttelijä Johannes Lahtela.
Johannes Lahtela ei ehtinyt koskaan tavata kuuluisaa isoisäänsä eikä isoisoisäänsä. Isästäänkään hän ei muista paljoa, sillä hän oli tämän itsemurhan aikaan vasta 4-vuotias.
Silti hän on aina tuntenut sukunsa taakan harteillaan.
– On inhottava kohtalo syntyä suurmiehen pojaksi, Johannes Lahtela toteaa.
– Jos onnistuin jossain, minua verrattiin heti isääni. Samoin on käynyt aina kun kompuroin: ”Se on yhtä sekaisin kuin Markku.”
Johannes Lahtela käy läpi isäsuhdettaan ja sukunsa traumoja kesäkuussa ilmestyneessä kirjassaan Yksinäisen miehen poika. Kirjan nimessäkin on viittaus isään, sillä Markku Lahtela kirjoitti vuonna 1976 romaanin Yksinäinen mies.
Markku Lahtela syntyi vuonna 1936 Kemijärvellä. 6-vuotiaana hänet lähetettiin sotalapseksi Ruotsiin. Markku sijoitettiin perheeseen, mutta kivulloinen pikkusisko, josta veli oli saanut tehtävän huolehtia, joutui jäämään lastenkotiin.
Johannes Lahtela uskoo, että sotalapsiaikana hänen isänsä särkyi henkisesti ja oppi tukahduttamaan tunteensa. Vielä lapsuudessaan Markku ei tosin oireillut, vaan päinvastoin loisti kaikessa, mitä teki.
Kapina alkoi vasta parikymppisenä. Se huipentui vuonna 1967, kun Markku Lahtela poltti sotilaspassinsa rauhanjärjestö Sadankomitean mielenosoitusmarssilla. Hän oli myös yksi keskeisistä hahmoista seuraavana vuonna tapahtuneessa Vanhan ylioppilastalon valtauksessa.
Johannes Lahtela kuvailee isäänsä sanoilla ”boheemin taiteilijuuden ruumiillistuma” ja ”sivistynyt hirviö”. Isä eli taiteelleen ja hurmasi kaikki älyllään, huumorillaan ja vahvalla elinvoimallaan.
Markku Lahtela kykeni siteeraamaan suuria ajattelijoita, kirjoittamaan suomalaista kirjallisuutta uudistaneita romaaneita ja kääntämään sekä klassikoita että aikansa hittiteoksia useilta eri kieliltä suomeksi.
Toisaalta humalassa isä muuttui hirviöksi, joka pieksi ja petti puolisoitaan. Ja humalassa hän oli usein. Välillä hän onnistui raitistumaan jopa pariksi vuodeksi, mutta 1970-luvulla alkoholismi paheni.
Markku Lahtela ampui itsensä ryyppyputken päätteeksi kesällä 1980. Hän oli jättänyt perheensä jo vuosia aiemmin ja mennyt uudelleen naimisiin.
Uusi puoliso huolehti isän hautajaisista, eikä sinne kutsuttu Markku Lahtelan sukulaisia, ei edes tämän lapsia. Äitipuoli pysyi kuitenkin veljesten elämässä, vaikkei isää enää ollut.
Johannes Lahtelan mukaan juuri äitipuoli yritti ponnekkaimmin kasvattaa edesmenneen puolisonsa lapsista suurmiehiä. Hänen kartanossaan kuunneltiin Vivaldia ja luettiin Tolstoita.
Kartanossa vierailleelle kulttuurieliitille Johannes Lahtela esiteltiin ”Markku Lahtelan nuorimpana poikana”.
– Johannes ei kiinnostanut ketään, mutta aina kun isäni nimi mainittiin, kaikki jotenkin sähköistyivät. Isä oli Jotain, minä en.
Johannes Lahtelan isoveli irtautui sukunsa korkeakulttuurisista pyrkimyksistä ja opiskeli ensihoitajaksi. Johannes sen sijaan yritti hakea hyväksyntää taiteen avulla, vaikka todellisuudessa sarjakuvat kiinnostivat häntä venäläisiä klassikoita enemmän.
Lahtela näytteli, kirjoitti, maalasi ja teki keramiikkaa, mutta mikään ei oikein ottanut tulta alleen. Taiteilijaelämän hän sen sijaan hallitsi.
Siihen kuuluivat olennaisena osana vaihtuvat naissuhteet ja runsas alkoholinkäyttö, jonka Lahtela aloitti jo 13-vuotiaana. Humalassa ja rakkauteen pettyneenä hän uhkaili itsemurhalla: hän menisi isänsä tietä.
Vuonna 1997 Lahtelan taiteilijaelämä otti harppauksen eteenpäin, kun hän pääsi kolmannella yrittämällä Teatterikorkeakouluun. Vuosituhannen vaihteessa hän raitistui ja työskenteli näyttelijänä Vaasan ja Seinäjoen kaupunginteattereissa.
Sittemmin ammatit ovat vaihtuneet tiuhaan. Lahtela opiskeli ortodoksiseksi papiksi ja on työskennellyt muun muassa autokaupassa ja esiintymisvalmentajana. Kirjailijanuransa hän aloitti 2020-luvulla, ja Yksinäisen miehen poika on hänen neljäs teoksensa.
Lahtela pohtii kirjassaan traumojen siirtymistä sukupolvelta toiselle. Hänen mukaansa suvussa oli itsetuhoisuutta jo ennen kuin hänen isänsä ampui itsensä.
Markku Lahtelan äiti, kirjailija Kyllikki Lahtela oli yrittänyt hukuttautua Kemijärveen 1930-luvulla poikaansa odottaessaan. Markku Lahtelan jälkeen itsemurhaan päätyivät Johannes Lahtelan serkku ja äidin sisar.
Myös alkoholiongelmat ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle. Olavi Lahtela hukutti sotamuistojaan viinaan ja viimeisinä vuosinaan joi käytännössä päivittäin.
Johannes Lahtela näkee, että suvun traumojen juuret ovat juuri sota-aikana koetuissa kärsimyksissä. Ja vaikka Lahtelat ovat aina olleet kiihkeitä ja vapaamielisiä keskustelijoita, patoutuneista tunteista ja suvun itsetuhokulttuurista ei ole osattu puhua.
Johannes Lahtela joutui kohtaamaan myös omat addiktionsa ja itsetuhoisuutensa suvustaan kirjoittaessaan. Päihteistä hän onnistui pysymään erossa, mutta syksyllä 2022 hän kertoo harkinneensa itsemurhaa päivittäin.
Aiemmin samana vuonna hän oli jättänyt sekä perheensä että ortodoksisen kirkon pappeuden rakastuttuaan toiseen naiseen. ”Rakkauspsykoosista” toivuttuaan Lahtela palasi kotiin ja vaipui masennukseen.
Isästään kirjoittaessaan hän kuitenkin tajusi, ettei itsemurha voi enää koskaan olla vaihtoehto. Kuolema oman käden kautta sysäisi hänen läheisensä samaan yksinäiseen pimeyteen, jossa hän itse oli hapuillut jo vuosikymmeniä.
– Nyt en halua kuolla oman käden kautta. Jo tämän mielenmuutoksen takia tämä matka oli (kaikesta kipuilusta huolimatta) tärkeä kokea.
Johannes Lahtela: Yksinäisen miehen poika. Tammi, 238 s.