Omaishoitajuus on avannut Ilkka Ylitalolle uusia näköaloja koko elämään: "Jouluna ei kenenkään pitäisi olla yksin"

Elämä

Kun Ilkka Ylitalo oli pieni poika tyrnäväläisellä tilalla, valmistautuminen jouluun alkoi pyhäinpäivänä, jolloin äiti leipoi ensimmäiset tortut.

Työtä oli maalaistalossa muutenkin paljon, mutta joulu tehtiin pirtin lisäksi pihan linnuille ja karjalle navettaan. Ihmisille vaihdettiin puhtaat lakanat ja vasikoille uudet oljet.

Ennen kaikkea joulu oli yhdessäolon ja suvun juhla.

– Kun istuimme pöydässä koko perheellä, tunsin, että me kaikki rakastamme toisiamme, vaikka kukaan ei sitä sanonut ääneen, Ylitalo kertoo.

Jouluiset hautausmaakäynnit eivät 1950-luvulla olleet maalla vielä kovin tavallisia, mutta Rämeen pirtistä lähdettiin traktorilla kirkkomaalle. Selityksenä oli ehkä se, että nuorena pienten poikien kanssa leskeksi jäänyt isänäiti halusi muistella miestään.

– Kahlasimme paksussa hangessa ja veimme kynttilälyhdyn papan haudalle, Ylitalo kertoo samalla kun kaulitsee itse tekemäänsä torttutaikinaa sopivan paksuiseksi, painelee siitä muotilla aihioita. Lopuksi hän täyttää ne edellispäivänä keittämällään luumuhillolla.

– Vieläkin näen silmissäni, miten äiti rullasi torttuhyrrällä minun tekemääni puolen metrin mittakeppiä apunaan käyttäen satoja torttuja. Niitä tehtiin myyntiinkin.

Jouluruokien valmistaminen on ollut myös Ylitalon omassa perheessä tärkeä perinne. Rosollin ja laatikot mies valmistaa omin käsin alusta asti.

– Viime jouluna testasin valmista sosetta, mutta lopputulos oli jotenkin vetinen. Piti tehdä uusi satsi, hän hymyilee.

Kynttilöitä Ylitalo alkaa poltella heti syksyn pimetessä, ja koristeet löytävät kodista paikkansa hyvissä ajoin.

Tässä meillä taitaa olla verrattain harvinainen ilmestys, joulumies.

– En nyt tiedä, mutta kyllä joulu ja sen perinteet ovat minulle tärkeitä, Ylitalo toppuuttelee.

Kun perheen Jussi-poika oli pieni, jouluissa oli aivan erityinen hohtonsa.

Jo viikkoja etukäteen poika alkoi kiertää vanhaa joulukaappia uteliaana. Samoin oli tehnyt hänen isänsä vuosikymmeniä aiemmin. Isoäidin häälahjaksi saamassa joulukaapissa säilytettiin kuusenkynttilöitä, kultanauhoja ja muita koristeita.

– Minun lapsuudessani oli jyrkkä kielto mennä kaapille. Koristeita oli vähän ja niiden piti säilyä vuodesta toiseen. Kovasti se silti kiinnosti, ja samoin oli poikani kohdalla.

Oli tärkeää, että koristeet aseteltiin vuosi vuodelta samoihin paikkoihin.

– Kerran vaimoni yritti siirtää joulukellon eri paikkaan. Jussi huomasi asian heti ja vaati korjausta.

Vanhat muistot saavat hymyilemään, mutta tulevaan jouluun liittyy Ylitalon mielessä myös tummia sävyjä. Toistakymmentä vuotta muistisairaudesta kärsinyt Anna-Kaija-vaimo viettää ensimmäistä kertaa joulua hoitokodissa. Hänen kuntonsa on jo niin heikko, ettei Ylitalo voi hakea pitkäaikaista elämänkumppaniaan edes aatoksi kotiin.

Se on iso muutos, sillä pariskunta on viettänyt yhdessä nelisenkymmentä joulua. Luopumisen tuskaan ei totu. Ylitalo tietää sen painavan jouluna erityisen raskaasti.

Pitkään jatkunut omaishoitajuus on avannut aivan uusia näkökulmia paitsi juhlapyhiin, myös koko ihmiselämään. On sydäntä raastavaa nähdä, miten yksin monet ovat laitoksissa vuoden jokaisena päivänä, juhlassa ja arjessa.

– Vaikka muistisairas ihminen ei kykene kommunikoimaan, hän kaipaa läsnäoloa ja kosketusta. Jokaisen kannattaisi pysähtyä miettimään, että seuraavaksi sängynpohjalla voin olla minä itse, Ylitalo huokaa, mutta huomauttaa heti perään, ettei halua syyllistää.

Ylitalon joulussa on toinenkin uusi asia, suuri ilon aihe; pojanpoika Väinö, 7 kuukautta viettää ensimmäistä keskitalven juhlaansa. Lapsenlapsi on tuonut valtavasti onnea papankin elämään, uudenlaista tulevaisuuden näkökulmaa.

– Ylisukupolvisuuden merkitys on avautunut uudella tavalla. Lahjoja en muuten osta, mutta Väinö saa kyllä jotain, Ylitalo myhäilee.

Tortut ovat valmiita. Käydään kahvipöytään. Kynttilänliekki luo varjon punaiselle liinalle.

– Minulle joulussa on edelleen parasta yhdessäolo läheisten kanssa. Tapaan poikani lisäksi sisaruksia ja ystäviä. Jouluna ei kenenkään pitäisi jäädä yksin, Ylitalo sanoo ja pistää soimaan lempijoululevynsä.

Oi jouluyö tulvahtaa kaiuttimista Karita Mattilan tulkitsemana.

Siinä laulussa on Ylitalon mielestä kaikki, mitä joulusta voi toivoa.

Aattona joulumiehemme syö puuron ja katsoo joulurauhan julistuksen poikansa perheen kanssa. Sitten hän menee hoitokotiin Anna-Kaijan luo, syöttää vaimonsa, laulaa tälle monta joululaulua. Halaa, pitää kädestä pitkään, sillä kosketus on paras lahja.

Kun vaimo väsyy, Ylitalo palaa kaupunkiasuntoonsa. Sytyttää ehkä kynttilän, asettuu sohvalle, antaa Mattilan taas kertoa jouluyön ihmeestä.

Ja sitten hän itkee.

Eikä se ole pahaa itkua. Siinä helmeilee elämän rajallisuuden tajuamisen synnyttämää haikeutta, jo pois menneiden ihmisten ja menetettyjen joulujen ikävää.

Mutta on siinä kiitollisuuttakin ja rauhaa, kauniita muistoja taaksejääneistä hetkistä ja vilpitöntä jouluiloa.

– Eniten kuitenkin rakkautta. Sillä joulu on rakkauden juhla.

Juttu on julkaistu alun perin Suomenmaan viikkolehdessä 21.12.2018. Lehden voi tilata täältä.