"Lihavat vuodet" koittivat, kun viimeinen sotakorvausjuna häipyi itään – Asiantuntijan mukaan osa sankaritarinasta on kuitenkin legendaa
Junavaunujen kolke alkaa vaimeasti, mutta kiihtyy sitten tiheärytmisemmäksi. Hetken ajan kuuluu ohi kiitävän junan melua, kunnes äänet alkavat hiljalleen häipyä.
Yle Areenasta löytyy autenttinen radiolähetys hetkestä, jolloin viimeinen sotakorvausjuna lähtee Vainikkalan raja-asemalta kohti Neuvostoliittoa.
On elokuun 30. päivä 1952.
– Kyllähän se tuntunee oudolta huomata, ettei asiakirjojen laidassa enää esiinny merkintää sotakorvaus. Se on tullut tutuksi kahdeksan vuoden aikana, järjestelymestari Louhelainen tiivistää tunnelmansa toimittaja Erkki Leppäsen haastattelussa.
Ja sinne juna häipyy, itään ja horisonttiin. Takana ovat raskaat kahdeksan vuotta, jolloin suomalaiset kuskasivat sotakorvaustuotteita rajan yli pahimmillaan yötä myöten. Ylen lähetyksessä puhuvien äänessä kuuluu helpotusta.
Syyskuun puolivälissä Suomesta viedään vielä täydennystavaraa Neuvostoliittoon. Viimeinen sotakorvauksena rakennettu kuunari ylittää valtakunnan rajan Suomenlahdella 18. syyskuuta. Seuraavana päivänä pääministeri Urho Kekkonen pitää radiopuheen, jonka hän päättää jylhiin sanoihin:
– Jos me oikealla tavalla kykenemme Neuvostoliiton kauppamme hoitamaan, niin kahdeksaa laihaa vuotta seuraa kahdeksan lihavaa vuotta.
Kekkosen sanoihin kiteytyy narratiivi, jota meille suomalaisille on sotakorvauksista vuosikymmenet kerrottu: pieni Suomi sinnitteli todella tiukoilla kahdeksan vuotta, mutta kun sotakorvaukset lopulta saatiin kuitattua, vauhditti se suomalaisen teollisuuden kehittymistä ja avitti talouden kääntymistä noususuhdanteiseksi. Etenkin idänkauppa alkoi kukoistaa.
– Tämä kertomus ei täysin pidä paikkaansa, vaan vaihtelua on paljon eri aloista riippuen, sanoo museoamanuenssi Aaro Sahari Helsingin yliopistosta.
Hän on tutkinut sotakorvauksia paitsi suurteollisuuden syntymisen näkökulmasta, myös niistä kerrotun myyttisen tarinan kautta.
Saharin mukaan sotakorvausten maksaminen syksyllä 1952 oli kiistatta valtava helpotus suomalaisille. Sen merkitys oli ennen kaikkea psykologinen. Kyse oli onnistumisesta, josta suomalaiset saattoivat olla ylpeitä.
– Sen myötä sotavuodet voitiin jättää taakse ja mennä eteenpäin.
Samalla sotakorvausten maksaminen mahdollisti myös eräänlaisen sankaritarinan, jota valtiojohto sekä sotakorvausten koordinoinnista vastannut virasto Soteva korostivat mielellään.
Saharin mukaan sotakorvaukset olivat sodasta toipuvalle kansakunnalle niin valtava ponnistus, että valtiojohdon näkökulmasta sen taakse oli pakko saada joka ikinen suomalainen. Siksi suomalaisille myös myytiin tarinaa siitä, että samalla rakennetaan tuleviksi vuosikymmeniksi teollistunutta ja hyvinvoivaa Suomea.
– Kun tätä viestiä toistettiin systemaattisesti, alkoivat ihmiset uskoa siihen. Sen myötä ihmiset olivat valmiita työskentelemään sotakorvausten eteen tai maksamaan niiden vuoksi enemmän veroja. Samalla he uskoivat, että työ kannatti myös pitkällä tähtäimellä.
Sotakorvausten maksaminen Neuvostoliitolle oli määrätty jatkosodan päättäneessä rauhansopimuksessa. Urakka oli kertakaikkisen suuri. Korvauksia oli maksettava 300 miljoonan dollarin arvosta.
Saharin mukaan se tarkoitti noin viittä prosenttia bruttokansantuotteesta vuosittain kahdeksan vuoden ajan. Alkuvuosina prosenttiosuus oli suurempi, loppuvuosina pienempi.
On huomattava, että kaiken sen päälle tuli sodasta toipuvan maan jälleenrakentaminen, siirtoväen asuttaminen ja poltetun Lapin rakentaminen uudelleen.
– Urakka vaati koko yhteiskuntaa muuttumaan. Verotus kehittyi noina vuosina paljon, sillä rahat kaiken maksamiseen oli otettava kansalaisilta verojen muodossa.
Saharin mukaan iso ongelma sotakorvausten kohdalla oli se, että Neuvostoliitto vaati paljon sellaisia tuotteita, joiden valmistamiseen suomalaisilla ei ollut riittävää osaamista.
Neuvostoliitto vaati kaikkiaan yli 200 tuotetta laivoista ja kuunareista metalliteollisuuden tuotteisiin, tehtaiden koneista ja laitteista vetureihin ja junavaunuihin.
– Suomalaiset joutuivat hyvin monessa asiassa sen kysymyksen eteen, että miten tämä tehdään.
Sotakorvaustuotteiden kehittämistä ja valmistamista koordinoimaan perustettiin sotakorvausteollisuuden valtuuskunta eli Soteva. Virasto värväsi nimiinsä eri teollisuuden alojen parhaita asiantuntijoita. Mukaan projektiin otettiin myös suomalaisia alan yrityksiä.
Yhteistyöllä sekä tiukalla suunnittelulla sotakorvaustuotteiden tuotanto saatiin lopulta käyntiin. Oppia haettiin paljon myös ulkomailta Yhdysvaltoja ja Eurooppaa myöten.
Ilman valtion mittavaa panosta tai Sotevan harjoittamaa painostusta sotakorvaustuotteiden suunnittelu ja valmistaminen ei välttämättä olisi Saharin mukaan onnistunut.
Metsäteollisuuden kehittymiseen sotakorvaukset vaikuttivat melko vähän. Ala oli ollut Suomen vahvuus jo paljon ennen sotia. Vienti veti ennen kaikkea Isoon-Britanniaan, ja alan kehittymiseen vaikuttivat länsimarkkinoiden tarpeet.
Laivanrakennusteollisuudessa Suomi oli puolestaan melkoinen pikkutekijä. Maassa oli ainoastaan yksi yhtiö, Wärtsilä, joka kykeni tekemään sotakorvauksina vaadittuja merenkulkuvälineitä. Yhtiö otti kontolleen suurimmat laivat.
Se ei kuitenkaan riittänyt. Valtion oli panostettava laivateollisuuteen enemmän. Valmet otti sen myötä tuotantoonsa sellaisia merenkulkuvälineitä, joita Wärtsilältä jäi.
Aluksi suomalaiset tekivät laivoja ja kuunareita paljon puusta, vaikka Neuvostoliitto olisi toivonut niiden olevan metallisia. Syy oli se, ettei Suomi kyennyt metallilaivoja valmistamaan.
Laivanrakennusteollisuuden tarpeet sekä muut sotakorvausvaateet pakottivat kuitenkin metalliteollisuuttakin kehittymään.
Suomalainen laivateollisuus otti sen myötä jättimäisiä harppauksia eteenpäin. Syntyi kokonainen teollisuuden menestystarina.
– Ilman sotakorvauksia meille ei olisi tullut sellaista telakka- ja varustamoteollisuutta kuin olemme nähneet. Meillä ei olisi Rauma-Repolaa ja muita suuria telakoita, sillä emme olisi kyenneet kilpailemaan kansainvälisillä markkinoilla ilman sitä kehitystä, mikä sotakorvausvuosina tapahtui, Sahari toteaa.
On kuitenkin liioiteltua sanoa, että sotakorvaukset olisivat synnyttäneet suomalaisen laivanrakennus- ja metalliteollisuuden. Tai että ilman sitä alat eivät olisi voineet täällä kehittyä.
Saharin mukaan kehitys oli etenkin metalliteollisuuden kohdalla alkanut jo kauan ennen sotia. Kehitystäkin tapahtui jatkuvasti.
Sotakorvaukset olivat kuitenkin mittaluokaltaan niin iso asia, että ne vauhdittivat sekä kehitystyötä, investointeja että tuotannon tehostamista. Raskas metalliteollisuus sai sen myötä menestyviä markkinoita myös lännestä.
– Metalliteollisuus olisi varmasti kehittynyt Suomessa ilman sotakorvauksiakin, mutta ei niin laajassa mittakaavassa. Alan teollisuutta ei olisi tullut Suomeen niin paljon, Sahari summaa.
Kerrannaisvaikutukset ulottuivat pian laajemmalle. Laiva- ja metalliteollisuus kaipasivat kehittymisensä myötä huutavasti terästä. Sitä suomalaisyritykset joutuivat ostamaan ulkomailta. Terästä tuottamaan syntyi lopulta Rautaruukki, joka sekin on oma menestystarinansa suomalaisessa teollisuushistoriassa.
– Olisiko sitäkään tullut ilman sotakorvauksia, Sahari kysyy.
Suomalaisen teollisuuden monipuolistuminen takasi vahvemmat hartiat koko kansantaloudelle. Aiemmin maa oli nojannut vahvasti metsäteollisuuteen, joka on hyvin suhdanneherkkä ala. Kun toimijoita oli enemmän eri aloilla, ei koko maan talous heilahdellut niin selvästi suhdanteiden mukaan.
Sotakorvauksilla oli vaikutuksensa myös suomalaiseen koulutukseen. Tekniikan aloille kaivattiin valtavasti tekijöitä, suunnittelijoita ja osaajia.
Saharin mukaan teknillinen korkeakoulu Helsingissä suorastaan pullisteli opiskelijoista. Tiede kehittyi ja teknillisten alojen koulutukselliset sisällöt kohenivat.
Koulutuksen kehittämisen tarpeet jatkuivat sittenkin, kun sotakorvaukset oli maksettu.
Saharin mukaan sillä oli vaikutuksensa siihen, että korkeasti koulutetusta Suomesta tuli 2000-luvulla IT-nousun yksi kärkimaista.
– Suomi myös hyötyi siitä, ettei meillä ollut valmiina raskasta teollisuutta ja paikalleen jämähtänyttä koulutuksellista infrastruktuuria. Pystyimme luomaan nopeasti ja ketterästi uutta ja uusia toimintamalleja.
Sotakorvausten myyttisessä sankaritarinassa on siis paljon myös perää, vaikka Saharin mukaan kuvio ei olekaan niin yksinkertainen kuin historiankirjoissa annetaan ymmärtää. Kerrontaan kaivattaisiin monipuolisempaa näkökulmaa.
Selvää kuitenkin on, että suomalaiset oppivat sotakorvausten myötä sen, miten neuvostoliittolaisten kanssa tehdään yhteistyötä ja käydään kauppaa.
Se auttoi paljon idänkaupassa tulevina vuosikymmeninä. Hiljainen tieto siirtyi eteenpäin.
Idänkauppa oli Suomen viennin yksi kulmakivistä vuosikymmenten ajan aina Neuvostoliiton romahdukseen saakka.
Kekkosen lupailemat kahdeksan lihavaa vuotta siis toteutuivat ainakin siinä mielessä – niitä tuli vain paljon enemmänkin.
Artikkeli on julkaistu alunperin Suomenmaan elokuun 2022 kuukausilehdessä. Lehden voit tilata täältä.
