Laura Kolben isän perhe pakeni Stalinin vainoja muutama lusikka taskussaan – nyt tytär tutkii suomalaisia identiteettejä
Kun perussuomalaiset saavuttivat vuoden 2011 jytkyvaaleissa historiallisen vaalivoittonsa, Helsingin yliopiston Euroopan historian professori Laura Kolbe seurasi mylläävää maahanmuuttovastaista keskustelua mietteliäänä.
Kolbe käsitti tuolloin ensimmäistä kertaa kunnolla olevansa maahanmuuttajan lapsi.
– Tajusin, että herrajumala, minullahan on venäläinen faija ja juuret Pietarissa ja Viipurissa, Kolbe kertoo.
Kolben isä, venäläis-saksalainen Boris Kolbe, tuli Suomeen kymmenvuotiaana äitinsä ja sisarensa kanssa pakoon Stalinin vainoja.
Hammaslääkärinä työskennellyt isoisä oli joutunut vankileireille, eikä ranskanopettajaisoäiti halunnut samaa kohtaloa koko perheelle.
Niinpä varakas perhe jätti keväällä 1938 omaisuutensa Leningradiin ja pakeni muutama hopealusikka taskussaan ensin Viipurissa sijaitsevaan kesäpaikkaansa ja sodan aikana Tervaskosken kautta Helsinkiin.
– Viipurin huvilan ansiosta isän perheellä oli Suomen kansalaisuus. On ihmeellistä, että he pääsivät pakoon, Kolbe kertaa.
Boris Kolbe omaksui nopeasti suomen kielen, valmistui myöhemmin Helsingin kauppakorkeakoulusta ja teki uransa idän kaupan asiantuntijana. Herraskaisen sukunsa historian hän halusi unohtaa.
– Taustasta jäi jäljelle isän pyrkimys sisäiseen yläluokkaisuuteen. Meillä palkittiin kotona rehellisyydestä, kunniantunnosta, velvollisuudentunnosta ja ahkeruudesta, Laura Kolbe kertoo.
Venäläinen isoäiti kiitteli kuolemaansa saakka ”Suomen kansan hyvyyttä”.
– Minä olen niin kiitollinen suomalaisille avusta, jonka yksinhuoltajaäitinä sain joutuessani keskelle ei mitään, isoäitini tolkutti aina huonolla suomellaan, Kolbe muistelee.
Kolbe uskoo perhehistoriansa vaikuttaneen siihen, miten hän suhtautuu maahanmuuttoon.
– Ajattelen, että hädänalaisia on autettava. Näen asian myös historiallisessa perspektiivissä. Aina on lähdetty ja muutettu. Suomalaisetkin ovat lähteneet paremman elämän perässä tai sodan ja kriisien seurauksena.
Meillä palkittiin kotona rehellisyydestä, kunniantunnosta, velvollisuudentunnosta ja ahkeruudesta.
Laura Kolbe
Laura Kolben lapsuudenperheessä isä ei ollut ainoa, joka halusi unohtaa menneisyytensä.
Kolbe kertoo äitinsä, toimittaja Pirkko Kolben hävenneen sukunsa vaatimatonta torpparitaustaa.
– Kun vanhempani kohtasivat, heistä tuli modernin projektin sankaripariskunta, vapauduttiin vanhan yhteiskunnan säätyrakenteista, arvoista ja isänmaallisuudesta.
– Lapsuuttani leimasi yleisdemokraattinen punaisuus. Suomalaisuus ja isänmaallisuus eivät merkinneet mitään, niitä tuli korkeintaan halveksua.
Suomalaisuutta väheksyvien vanhempien tyttärestä kasvoi kuitenkin historian professori, joka on perehtynyt kaupunkihistorian lisäksi erityisesti kansallisiin identiteetteihin sekä niiden muodostumiseen ja muuttumiseen Euroopassa.
Käänteentekevä hetki oli vuonna 1991 järjestetty Mannerheimin muistoluento, jossa Kolbe luennoi yhdessä kirjailija Veijo Meren kanssa.
Helsingin yliopiston Porthania-talon suuri luentosali oli tupaten täynnä ihmisiä, eivätkä kaikki halukkaat mahtuneet sisään. Osa kuulijoista istui portailla.
– Kun Veijo Meri avasi suunsa ja sanoi Mannerheim, osa yleisöstä purskahti itkuun. Tajusin, että tässä on ollut vuosikymmeniä joku juttu, josta ei ole saanut puhua, Kolbe muistelee.
– Kansallisuusajattelu ja siihen liittyvät symbolit, tunnukset ja henkilöt tuottavat niin vahvaa tunnevoimaa, että sitä ei voi tutkijana halveksia tai syrjiä.
Myös opiskeluaikojen osakuntatoiminnalla oli suuri vaikutus siihen, mitä Kolbe nykyään ajattelee Suomesta.
– Ymmärsin, että tämä maailma on muutakin kuin Helsinki ja helsinkiläisyys. Suomi on maakuntiensa summa ja näihin yhteisöihin liittyy voimakkaita tunnesiteitä.
Kolbe kertoo kärsivänsä Helsingin pormestari Jan Vapaavuoren (kok.) sote- ja maakuntauudistuksen alla masinoimasta poliittisesta keskustelusta, jossa maakunnat ja kaupungit asetetaan vastakkain.
– Ei ole joko kaupunkeja tai maakuntia, vaan sekä että.
Kolbe huomauttaa, että Suomen valtiollisen olemassaolon vanhin kerrostuma on maakuntien Suomi.
– Katsoo mitä tahansa vanhaa julkista rakennusta Helsingissä, maakuntien vaakunat ovat siellä leijonavaakunan ohella rakentamassa suomalaista valtiollista identiteettiä. Sitten siihen kasvaa rinnalle kaupunkikulttuurin ulottuvuus.
Ei ole joko kaupunkeja tai maakuntia, vaan sekä että.
Laura Kolbe
Kolbe uskoo ettei Vapaavuoren toiminnassa ei ole kyse pelkästään siitä, kuka Suomessa järjestää mitäkin palveluita, vaan myös helsinkiläisen identiteetin, ”stadilaisuuden”, rakentamisesta suhteessa muuhun Suomeen.
– Pidän tätä vaarallisena, koska ihmisellä ei ole vain yhtä identiteettiä, vaan monta. Vastakkainasettelu ei vastaa ihmisten tunnemaailmaa.
Hän vertaa retoriikkaa eri puolilla Eurooppaa voimistuneisiin maahanmuuttovastaisiin nationalistisiin ääniin.
– Niissä halutaan nostaa vain yksi identiteetti, joka on ylivoimainen suhteessa muihin. En voi hyväksyä tällaista kapeaa tulkintaa.
Kolbella itsellään helsinkiläisen identiteetin rinnalla kulkee sysmäläisyys. Perheellä on siellä Anni-mummin lapsuudenmaisemissa torppa, jossa Kolbe viettää paljon aikaa ja tekee etätöitä.
– Se on minulle tärkeä, se on meidän perheelle tärkeä ja se on osa meidän sukuhistoriaamme. Puhun avoimesti kaksoisidentiteetistä, joka on vahva ainakin minulla.
Kolbe kyseenalaistaa Vapaavuoren puheet siitä, että maakuntauudistus heikentäisi kaupunkien mahdollisuuksia kehittyä.
– Maakuntauudistuksessa on kyse valtion tehtävien uudelleenasemoimisesta. Pitäisi puhua enemmän siitä, mitkä ovat valtion tehtäviä ja mistä asioista voidaan päättää lähempänä ihmisiä.
Vapaavuoren lämmittelemässä kaupunkiyhteistyössä ei sen sijaan ole Kolben mielestä mitään uutta tai outoa.
Hän muistuttaa, että Suomessa toimia aikanaan 90 vuoden ajan kaupunkiliitto maakuntien liiton ja kuntaliiton rinnalla. Myöhemmin nämä kolme sulautettiin yhteen.
Ylipäänsä Kolbe kiinnittäisi huomiota historian murroskohtien lisäksi jatkuvuuteen – niihin voimiin, jotka jatkavat olemassaoloaan vuosikymmenistä ja sadoista toiseen.
– Esimerkiksi yli sata vuotta sitten muodostuneet valtakeskittymät ja intressiryhmät – ruotsinkielinen pääoma, suomenkielinen kaupunkiporvaristo, työväenliike ja maaseutusuomi – elävät edelleen Suomessa voimakkaina ja niiden valtapiirejä on vaikeaa murtaa.
Keskustan kannattaa Kolben mielestä muistaa aluepolitiikasta puhuessaan, että kaupungitkin ovat alueita.
– Kaupungeilla on intressinsä ja identiteettinsä. Nyt on kyse siitä, miten se ääni saadaan kuuluville suhteessa valtioon ja maakuntiin.
Suomen historiassa uudistuminen on Kolben mukaan tapahtunut evoluution, ei revoluution kautta. Avainasemassa on ollut koulutus.
– Suomalaisuuden ydinkertomus on, että pienen kansan tulee uskoa sivistykseen, koulutukseen ja henkiseen kasvamiseen.
Kolben mielestä nykyhallituksen suurimmat epäonnistumiset ovat liittyneet siihen, miten se on viestinyt koulutuksesta.
– Meidän koulutetun keskiluokkamme, myös ammattikoulutettujen, identiteetti on voimakkaasti sidoksissa koulutuksen tarinaan. Se miten hallitus puhuu koulutuksesta ja koulutetuista on kömpelöä ja epäonnistunutta.
– Koulutus nähdään teknokraattisena välineenä eikä puhuta sisällöistä ja identiteeteistä.
Kolbe on kriittinen suomalaisten poliitikkojen maailmalta poimimaa huippuyliopistopuhetta kohtaan.
Hän muistuttaa, että suomalaiset yliopistot eivät ole pelkästään tiedeinstituutioita, vaan ne on perustettu kansansivistystä ja luokkaretkiä varten.
Ensin opiskelemaan tulivat talonpoikien jälkeläiset, sitten työväenluokka ja lopulta Kolben kaltaiset torpparien lapsenlapset.
Varhaisesta vaiheesta lähtien oli tärkeää saada koko kansan osaaminen käyttöön. Siksi koulutus ulotettiin maalaisiin ja kaupunkilaisiin, tyttöihin ja poikiin.
Ajatteluun kuului myös koko maan kattava korkeakouluverkko.
– Amerikkalaiset ja englantilaiset yliopistot, joita täällä tavataan ihailla, ovat rahakkaita eliitin uudistamislaitoksia. Meillä on edelleen kysyntää tasa-arvoisille kansansivistyskorkeakouluille, Kolbe painottaa.
Haastattelu on julkaistu alun perin Suomenmaan viikkolehdessä 1.12.2017. Lehden voit tilata täältä .