Eroperheiden lapset kokevat valtavan tunteiden kirjon – myös vanhempien tunteet näkyvät lasten puheissa
Vanhempiensa eron jälkeen 7–12-vuotiaat lapset käyvät läpi monenlaisia ajatuksia ja tunteita – surusta ja vihasta helpotukseen. Asia selviää Jyväskylän yliopiston Lapsen ero -tutkimushankkeen vastavalmistuneista tuloksista.
Tutkimusaineisto jaettiin neljään diskurssiin eli tapaan, joilla lapset puhuivat vanhempiensa erosta. Nämä diskurssit ovat ”shokki”, ”emotionaalinen”, ”itsensä etäännyttäminen” ja ”parempi näin”.
Lapset eivät kuitenkaan asettuneet selkeästi yksittäisiin lokeroihin, vaan moni kävi läpi useita vaiheita shokista suruun ja vihasta hyväksyntään, kertoo Jyväskylän yliopiston dosentti Johanna Terävä, joka vastasi tutkimuksesta yhdessä kollegansa, dosentti Marja Leena Böökin kanssa.
– Ennen kaikkea tuloksissa korostui lasten kokemusten monimuotoisuus: lapset eivät ole yksi yhtenäinen massa, eikä ole yhtä oikeaa tapaa kokea tai tuntea – vaikka lapsen läheiset näin usein haluaisivatkin ajatella. Aikuisten tehtävänä ei ole opettaa tai lokeroida lasten kokemuksia, Terävä huomauttaa.
Tutkimustiedot kerättiin vuosina 2022–2024, ja tutkimukseen valikoitui 32 lasta. Tutkimus jatkuu edelleen lasten yksilöhaastattelujen merkeissä.
Yksi tutkimuksen tärkeimmistä tuloksista oli Terävän mukaan se, miten tärkeää lasten on saada jakaa vertaistensa kanssa ryhmässä näitä kokemuksia; joku muukin on kokenut saman ja ymmärtää.
Moni lapsi koki erosta kuulemisen jälkeen jonkinlaisen shokkivaiheen. Ero tuli niin suurena yllätyksenä, etteivät he pystyneet mitenkään varautumaan siihen.
Terävän mielestä tutkimustulos osoittaa, että vanhempien tulisi valmistella lapsia erouutiseen paremmin – toki lapsen iän ja kehitystason huomioon ottaen.
Lapset kaipasivat kovasti myös syitä sille, miksi ero tapahtui.
– Tämä oli selvempää niille lapsille, joiden kodeissa oli ollut näkyvää riitelyä. Osa oli jopa huojentunutkin, että ihanaa, nyt ei tarvitse enää kuunnella sitä tappelua – eli ”parempi näin”. Suurin osa lapsista olisi halunnut vanhempiensa palaavan yhteen mutta samalla ymmärsi, ettei se ole mahdollista, Terävä sanoo.
Emotionaalisen puheen osalta merkittävä tutkimustulos oli, että lapset puhuivat omien tunteidensa lisäksi valtavasti myös vanhempiensa tunteista.
Lapset siis havainnoivat todella vahvasti omaa ympäristöään ja siellä vallitsevaa ilmapiiriä. Vanhempien olisikin tärkeää sanallistaa lapsille myös omia tunteitaan, ettei lapsi tekisi niistä omia tulkintojaan.
– Yksikin lapsi totesi todella koskettavasti, että vanhemmilla oli ”tosi rikkinäinen ääni”. Toinen kertoi, ettei ollut koskaan ennen nähnyt isänsä itkevän. Kolmannesta tuntui niin pahalta, että hän toivoi mörköjen syövän hänet. Sehän on ihan järkyttävää, jos lapsi haluaisi kutistua näkymättömiin kaiken sen vihan, surun tai pelon keskellä, Terävä kertoo.
Terävän mukaan lapset ovat taitavia myös itsensä etäännyttämisessä, mikä auttoi heitä selviytymään tilanteesta.
Uusperhetilanteitakin koettiin hyvin eri tavoin.
– Yhtäältä valtavana voimavarana, kun sai bonussisaruksia, jotka ovat samassa tilanteessa, tai toisaalta valtavan epäreiluna, kun yhtäkkiä vain uusi kumppani tuli taloon ja hänen kanssaan piti ruveta asumaan. Tässäkin korostui jälleen se, että lapsille ei ollut puhuttu asiasta tarpeeksi ajoissa, Terävä huomauttaa.
Moni lapsi haluaa keskustella vanhempiensa erosta ja siihen liittyvistä tunteista ja kysymyksistä yhdessä turvallisen aikuisen kanssa ja ottaa yhteyttä Mannerheimin Lastensuojeluliiton (MLL) lasten ja nuorten puhelimeen tai chattiin.
– Yhteydenottojen perusteella erosta puhuminen vaikkapa koulussa kavereiden tai opettajan kanssa voi olla todella vaikea paikka. Ja lapsethan eivät välttämättä edes tiedä, onko heidän kavereissaan muita sellaisia, joiden vanhemmat olisivat eronneet, huomauttaa MLL:n auttavien puhelinten ja digitaalisten palvelujen vastaava asiantuntija Anna Weckström.
Lasten mielessä risteilee usein valtavasti ajatuksia ja kysymyksiä eron syistä käytännön asioihin: missä minä sitten asun, muutammeko me ja joudunkohan vaihtamaan koulua tai luopumaan lemmikistä.
– Monella meille yhteyttä ottavalla lapsella on sellainen kokemus, että omalla vanhemmalla ei ole juuri sillä hetkellä aikaa tai jaksamista käydä asioita lapsen kanssa rauhassa läpi, mikä on hyvin ymmärrettävää. Kun vanhempi on itse erokriisin keskellä ja oman surunsa vallassa, hänen voi olla vaikea nähdä, että myös lapsi saattaisi tarvita tukea, sanoo Weckström.
Kun ero on jo tapahtunut, yhteydenotoissa kuuluvat usein tilanteet, joissa vanhempien riitely jatkuu edelleen ja lapset kokevat siitä surua tai ahdistusta.
Hyvin yleistä on myös se, että lapset eivät syystä tai toisesta haluaisi mennä toisen vanhempansa luo. Taustalla voi olla esimerkiksi jonkinlaista turvattomuutta tai uusia ihmissuhteita, joihin lapsi ei ole vielä tottunut.
– Lapsi voi myös viihtyä paremmin jommankumman luona ja pohtia sitä, miten tällaisesta asiasta voisi jutella vanhemman kanssa. Joissakin tapauksissa suhde toiseen vanhempaan on katkennut kokonaan, jolloin lapsi saattaa surra tätä katkennutta yhteyttä.
Weckströmin mukaan lasten yhteydenotot osoittavat hyvin myös sen, miten pitkään – jopa vuosikausia – vanhempien ero saattaa pyöriä lapsen mielessä. Eri kehitysvaiheet saattavat nostaa lapsen mieleen uusia näkökulmia.