Kun puoliso menehtyy, monet asiat jäävät kesken – Leena Hankaniemi toteutti naisporukassa pyhiinvaelluksen, josta oli haaveillut puolison kanssa

”Monta kertaa vannoin, että jos tästä päivästä selvitään, niin huomenna en kävele metriäkään”
Elämä

Espanjalainen metsä on erilainen kuin suomalainen. Niin vehmas ja vihreä. Niin monia erilaisia vihreän sävyjä. Pehmeä hämärä tuuheiden puiden varjossa, kirkas taivas kaiken yllä.

Ja kukat ja linnut. Ja lämpö.

Leena Hankaniemi seisoo hiljaa paikoillaan ja ajattelee: ”Kuin Getsemanen puutarha”.

On loppukesä vuonna 2016.

Ottaessaan kuvan unenomaisesta näkymästä Leena Hankaniemi on kiitollinen: hän on selvinnyt tänne saakka. Elämä jatkuu.

Puolitoista vuotta aikaisemmin kaikki oli lopussa. Kaikki oli pimeää. Tuomo-puoliso kuoli äkkiä ja yllättäen juuri, kun jälleen kerran oli hiihdelty viikko Lapin keväthangilla ja oltiin palaamassa kotiin.

Kun puoliso tempaistaan äkkiä pois, jäävät monet asiat kesken, monet suunnitelmat toteuttamatta.

Ensi järkytyksen jälkeen piti vain opetella selviytymään. Tukena olivat lapset, ilona lapsenlapset. Oli muuta sukua, ystäviä ja harrastuksia. Kirkkokuorossa laulaminen antoi valtavasti voimaa.

Elinikäinen liikuntaharrastus jatkui. Hankaniemi palasi Lappiinkin, tutuille laduille, joita oli hiihdelty yhdessä Tuomon kanssa.

Ja ruskan aikaan vaeltamaan.

Yhä uudelleen nousi mieleen vuosia hellitty unelma: Santiago de Compostela. Vaeltaminen poluilla, joita pyhiinvaeltajat ovat matkanneet yli tuhannen vuoden ajan.

Siitä oli haaveiltu, siitä oli puhuttu. Siihen oli jo valmistauduttu patikoimalla Suomessa, Sveitsissä ja viimeksi Italiassa.

Sinne oli tarkoitus lähteä yhdessä.

Eihän sinne yksin. Kun ei oikein ole kielitaitoakaan…

Kirkkokuoron harjoituksissa oli tullut tutuksi Minna Poutanen, nuorempi reipas nainen, tottunut organisoimaan, tottunut matkustelemaan. Ja kielitaitoinenkin.

– Kiinnostaisiko lähteä pyhiinvaellukselle, kysäisi Leena Hankaniemi kerran.

Eipä ollut aikaisemmin tullut mieleen, mutta heti alkoi kiinnostaa.

Alettiin puhua ja suunnitella. Tuttavista tuli nopeasti ystävykset, jotka täydensivät toisiaan. Leena tiesi kaiken hyvistä vaelluskengistä, oikeanlaisista repuista ja muista varusteista. Minna hankki muita tietoja ja hoiteli näppärästi varauksia netissä.

Leenan käly Irma Hankaniemi kuuli suunnitelmasta ja ilmoittautui välittömästi mukaan. Tämähän olisi ainutlaatuinen tilaisuus.

Matka oli Irma Hankaniemelle, Minna Poutaselle ja Leena Hankaniemelle yhteinen, mutta jokaiselle myös yksityinen. (Kuva: Maria Seppälä)

Kolmen erilaisen naisen yhteinen matka saattaa myös epäonnistua. Siitäkin puhuttiin etukäteen.

Nyt, kun yhdessä katsellaan matkakuvia ja kerrataan tapahtumia, todetaan, että uudestaankin voisi lähteä.

Leena oli huoltaja ja valmentaja, Minna marisi ja valitti väsyneenä, Irma kiskoi hatun syvemmälle päähän ja jatkoi sinnikkäästi eteenpäin, kuvailevat naiset toisiaan ja ryhmäänsä.

– Kuinkahan monta kertaa vannoin, että jos tästä päivästä selvitään, niin huomenna en kävele metriäkään, nauraa Minna.

Seuraavana aamuna hän kuitenkin löysi itsensä taas simpukankuorin merkityltä polulta. Aloittamassa taas uutta päivää caminolla, pyhiinvaeltajien reitillä.

Viikon aikana edettiin 130 kilometriä. Pyhän Jaakobin haudalle Santiago de Compostelaan olisi matkaa ollut jäljellä vielä 660 kilometriä.

Naiset olivat varmuuden vuoksi varanneet suomalaisen matkanjärjestäjän valmiin paketin, jossa hintaan kuuluivat hotelliyöpymiset aamiaisineen ja varusteiden kuljetus seuraavaan paikkaan.

Ensikertalaisille se olikin hyvä valinta, mutta nyt siirrytään jo uusiin suunnitelmiin:

– Seuraavalla kerralla voisi…

Reitillä kohtaa kanssavaeltajia kaikkialta maailmasta. Kaikki toivottavat toisilleen ”buen camino”. Jokaisella on ollut omat syynsä lähteä matkaan.

On hurskaita katolisia, on seikkailijoita. Toisille matka on fyysinen haaste, toisille henkinen. Joku haluaa kulkea yksin, toisille ryhmä on tärkeä.

Leena, Minna ja Irma eivät omalta osaltaan löydä yhtä ainoaa syytä, yhtä ainoaa vastausta.

Matka oli yhteinen, mutta jokaiselle myös yksityinen.

Leena Hankaniemelle yksi tärkeimmistä muistoista liittyy matkan loppuvaiheeseen ja Santa Marian katedraaliin.

– Siellä sai pudottaa automaattiin euron kolikon, ja kynttilä syttyi alttarille. Pudotimme kolme euroa, mutta kynttilöitä syttyikin neljä.

– Ajattelin, että se neljäs oli Tuomolle. Hän oli kulkenut mukana.