Kova asenneilmasto ja väärät käsitykset ruoantuotannosta uuvuttavat viljelijäväkeä – "On rikollinen olo. Koskaan ei tee tarpeeksi hyvin."
Pyhää arkea, kesät talvet, sateessa ja paisteessa Hanna ja Esa Kojo astelevat joka aamu navettaan. Karja on hoidettava, vaikka kuume kipuaisi ylös tai vatsassa myllertäisi, sillä tuuraajia ei ole, eivätkä eläimet voi odottaa ruoka-annoksiaan sen enempää kuin lypsylle pääsyäkään.
Iltapäivällä tehdään kaikki uudestaan, eikä siinä välissäkään juuri lonkkaa ehdi vetämään.
Työ on koko perheen elämäntapa. Esa Kojo ei koskaan oikein muita vaihtoehtoja ajatellutkaan.
– 5-vuotiaana olen ensimmäisen kerran istunut traktorin rattiin ja siitä asti ollut mukana peltohommissa. Kyllä se aika itsestään selvää oli jatkaa vanhempien työt, hän sanoo.
Hanna Kojolla sen sijaan ei juuri ollut käsitystä maataloudesta, ennen kuin hän tutustui 90-luvulla omaan maajussiinsa. Hän opiskeli Oulun yliopistossa puheterapiaa ja aikoi siitä uran itselleen. Kun Esan äiti sitten yllättäen sairastui, tarvittiin navetassa apua.
– Tuntui itsestään selvältä mennä Esan rinnalle, Hanna sanoo.
Siitä se sitten lähti, sukupolvenvaihdos.
– Suurin järkytys itselleni oli työn sitovuus. Se, että tuottaja ei ole koskaan kokonaan vapaalla. Vaikka lähtisi ulkomaille, ei pääse täysin irti. Jos jotain sattuu, asia on selvitettävä lomaltakin.
Kojon lypsykarjatila sijaitsee Limingassa, joka on perinteinen maatalouspitäjä. Aikanaan paikkakunta oli kuuluisa laajoista niityistään. Nyt monet pellot kasvavat taloja. Rakennemuutos on ollut Esa Kojon muistinkin aikana valtava.
– Vielä 1970-luvulla lähes joka talossa oli lypsykarjaa. Nyt me olemme naapuruston ainoa karjatila.
Tilakoot ovat toki kasvaneet. Kojon tilakin käsittää monta entistä maatilaa. Hallinnassa on tällä hetkellä 200 hehtaaria peltoa. Mutta kyse ei ole vain siitä. Erityisesti karjatalouden tilanne on heikentynyt monessa mielessä.
Kannattavuus on iso ongelma. Tuottajahinnan nousu ei ole pysynyt kulujen kasvamisen perässä. Samaan aikaan ilmapiiri maatalouden ympärillä on synkentynyt. Julkisessa keskustelussa löydetään alasta paljon sormella osoitettavaa. Moni tuottaja vetää omat johtopäätöksensä ja siirtyy muihin hommiin.
– Enää ei ole pakko yrittää kiskoa leipäänsä maataloudesta. Helpompiakin työmaita löytyy. Saa viisipäiväisen viikon eikä tarvitse olla muiden sylkikuppina, Kojot toteavat aavistuksen lakoniseen sävyyn.
He itse eivät kuitenkaan aio lopettaa ruoantuotantoa. Perheen lukiota käyvä nuorimies, Antti, haaveilee hänkin maatalousalasta. Antti aikoo lukion jälkeen pyrkiä Helsingin yliopiston maa- ja metsätaloustieteelliseen tiedekuntaan ja ottaa sukutilan hoitoonsa vuorollaan.
Näin siitä huolimatta, että Antti on läheltä nähnyt maataloustuottajan arjen ja tuntenut omissakin nahoissaan ikävien mielikuvien vaikutukset.
– Eihän sitä tiedä, mihin maailma on menossa. Voiko esimerkiksi karjaa enää kasvattaa? Nuoret eivät välttämättä edes halua lähteä siihen. Silloin tämä homma loppuu meihin, Esa ja Hanna Kojo miettivät.
He huomauttavat, että tapa katsoa maailmaa on muuttunut laajemminkin. Ihmisten vapaa-aika lisääntyy koko ajan ja sitä arvostetaan. Maidontuottajalla vapaa-aikaa ei juuri ole. Sellainen elämäntyyli ei ehkä enää houkuttele uusia yrittäjiä. Varsinkin, kun alan tilanne muutenkin on mikä on.
Moni alalla opiskeleva nuori toivoo, että kuluttajat ymmärtäisivät suomalaisen ruoantuotannon edistyksellisyyden.
Ainakin toistaiseksi monet nuoret edelleen hakeutuvat opiskelemaan maatalousalaa. Joukossa on heitä, joiden haaveena on ottaa kotitila haltuunsa, mutta koko ajan enemmän opiskelemaan pyrkii väkeä, jolla ei ole taustaa tai kokemusta maataloudessa.
Oulun ammattikorkeakoulun luonnonvara-alan lehtori Hanna Laurell kertoo, että nuoria kiinnostavat ruoantuotanto, ympäristöasiat ja vastuullisuus. Monen innoittajana ovat luonto, metsä ja esimerkiksi bioenergian mahdollisuudet.
– Näistä puhutaan paljon ja ne ovat olennainen osa koulutusta.
Laurell huomauttaa, että maataloudessa on jo nyt käytössä paljon kestäviä menetelmiä ja niitä kehitetään koko ajan lisää.
– On harmillista, että julkisessa keskustelussa annetaan aivan erilainen kuva. Moni meillä opiskeleva nuori kokee tämän epäreiluksi, tuntee suoranaista tuskaa ja toivoo, että kuluttajat ymmärtäisivät suomalaisen ruoantuotannon edistyksellisyyden.
Tuottajien jatkuva syyllistäminen ei valu Kojonkaan tilalla kuin vesi hanhen selästä.
– Talonpojan pitää elättää kaikki kirpusta keisariin. Jokainen joutuu uusimaan henkivakuutustaan vähintään kolme kertaa päivässä. Olisi hyvä kaikkien ajatella, mistä se ruoka tulee. Vai luotetaanko Suomessa siihen, että rahalla saa evästä, tuli millainen aika hyvänsä, Esa Kojo miettii.
Mieltä musertaa myös se, ettei meillä tunnuta uskovan, miten laadukasta kotimainen ruoka on.
Esimerkiksi Keski-Euroopassa ei suositella raakojen kananmunien syömistä. Salmonella on niin yleistä. Suomessa salmonella on torjuttava eläintauti, jonka ehkäiseminen edellyttää tuottajalta isoja panostuksia.
Kojot toivovat, että kuluttajat miettisivät, miten ruoka tuotetaan tuontimaissa.
– Suomessa on erittäin tiukka eläinsuojelulaki ja ekologisuuden huomioiminen vahvistuu koko ajan. Monesta meille ruokaa tuovasta maasta ei voi sanoa samaa.
Myös Laurell korostaa, että suomalaiseen maatalousyrittäjään kohdistuvat vaatimukset ovat kovat.
– Lakiin ja EU-tukiin liittyviä säädöksiä noudatetaan meillä tiukemmin kuin muualla Euroopassa. Julkisessa keskustelussa vialla on sekin, että ajatellaan viljelijöiden tekevän hyviä asioita vain pakotettuna. Todella monella yrittäjällä on aito halu kehittää tilaa, kunhan siihen on taloudellisia mahdollisuuksia.
Toisin kuin mediassa jylläävistä mielikuvista voisi päätellä, suomalaiset kyllä arvostavat omalla maaperällä tuotettua ruokaa. Taloustutkimuksen vuodesta 1985 tekemän Suomi syö -selvityksen perusteella kotimaisen ruuan arvostus on kasvanut kymmenen vuoden aikana selvästi.
Vuosi sitten helmikuussa julkistetun raportin mukaan peräti 85 prosentille suomalaisista on tärkeää syödä kotimaista ruokaa. Tämän kanssa tuntuisikin olevan selkeä ristiriita siihen, millaiseksi tuottajat kokevat heihin kohdistuvan arvostuksen sekä siihen, minkälaisen korvauksen he työstään saavat.
Kojolla on mietitty, pitäisikö markkinoille lanseerata erikseen reilun kaupan maito. Moni olisi valmis maksamaan kotimaisesta tuotteesta enemmän, jos tietäisi korotuksen ropisevan tuottajan eikä kaupan laariin.
– Isot kauppaketjut osaavat hyödyntää suomalaisten luottamusta kotimaiseen ruokaan. Paha vain, että hintoja poljetaan eikä arvostus ulotu tuottajan taskuun saakka.”
Kun samaan aikaan muun muassa rehun, apulannan ja sähkön hinnat ovat nousseet hurjasti, tuottajan tilipussin lovi on vaarassa revetä ammottavaksi montuksi.
– Maatilojen pitäisi investoida, mutta ne on imetty viime vuosina aika kuiviin. Pankissakin maatalous nähdään riskibisneksenä eikä lainaa ole helppo saada. Miten silloin kehität tilaa eteenpäin, Kojot kyselevät.
Asenneilmasto saa monesti pään pyörälle. On vaikea ymmärtää esimerkiksi sitä, että Suomessa puhutaan luontokadosta. Kojot viittaavat Lontoon luonnonhistoriallisen museon laskemaan biodiversiteetti-indeksiin, jonka mukaan Suomen luonto on toiseksi parhaiten säilynyt kaikista EU-maista. Suomen edellä on vain Kypros.
– Näistä ei puhuta. Annetaan ymmärtää, että Suomen luonto on pilattu ja syyllinen löytyy aina maalta.
Hanna Kojo myöntää tämän kaiken ahdistavan välillä niin paljon, että tekee mieli vetäytyä omaan kuplaan ja seurustella vain maitotilallisten kanssa.
– On rikollinen olo. Koskaan ei tee tarpeeksi hyvin eikä mikään riitä. Tuottaja vaatii myös itseltään paljon. Haemme kokoa ajan uutta koulutusta. Mietimme, miten voisimme tehdä oman työmme paremmin, taloudellisemmin ja ekologisemmin. Kun leipä lähtee eläimistä ja maasta, niitä haluaa kohdella mahdollisimman hyvin.
Metsäkeskustelussa tuntuu pariskunnan mielestä unohtuvan se, että metsät eivät ole ongelma, vaan päästöt.
Kuluttamisesta on tullut viihdettä. Ihmisten pitäisi saada tuottaa päästöjä mielin määrin ja elää kuten ovat tottuneet. Tämän vastapainoksi metsät pitäisi ennallistaa ja joiltakin siinä sivussa viedä elinkeino ja omaisuus, Kojot lataavat.
Ei siis ihme, että moni pistää pillit pussiin ja ripustaa traktorin avaimet naulaan. Tilojen määrä on laskenut jo pitkään. Vuonna 2010 maatiloja oli vielä lähes 60 000, viime vuonna rapiat 40 000. MTK:n Kantarilla teettämän tutkimuksen mukaan vuonna 2027 tiloja on enää 28 500.
Suhteessa eniten ovat vähentyneet sika- ja lypsykarjatilat. Viime vuoden tilastossa maatiloista 70 prosentilla oli tuotantosuuntana kasvinviljely ja eläintalous 21 prosentilla. Tilasto kertoo osaltaan siitä, ettei kaiken vapaa-ajan nielevä eläintuotanto saa väistyä.
Voitaisiinko Suomen pelloilla sitten tuottaa niin paljon viljelykasveja, että saataisiin oma väki ruokittua? Ainakaan Kojot eivät tähän usko.
– Erityisesti täällä pohjoisessa tuottavin viljelykasvi on nurmi. Läheskään kaikki vilja ei ole ihmiselle syömäkelpoista.
Paljon tapetilla ovat olleet myös uudet, proteiinipitoiset viljelykasvit, kuten härkäpapu.
– Hyvänä kesänä härkäpapu ehtii etelässä kypsäksi. Mitä sitten, jos satoa ei tulekaan, Kojot kysyvät.
Laurell muistuttaa, että Suomessa alueelliset erot ovat maataloudessa isot.
– Viesti ei saisi kuulua vain Etelä-Suomesta. Jos meiltä Pohjois-Suomesta viedään karjatalous, mitä täällä sitten viljellään?
Suomalaisen maatalouden kulmakivi on vuosisatojen ajan ollut perhetila; puolisoiden, ehkä useammankin sukupolven, yhdessä luotsaama yritys. Tämä perusrakenne on vahva edelleen.
Luonnonvarakeskuksen uusimman vuotta 2022 kuvaavan tilaston mukaan maatalous- ja puutarhayrityksistä 85 prosenttia oli perheviljelmiä. Tämä kuvio saattaa kuitenkin olla murtumassa tilojen kasvaessa ja muuttuessa yritysmäisempään suuntaan.
Anttikaan ei näe tulevaisuuttaan vanhempiensa mallin mukaisena.
– En nyt välttämättä haluaisi puolisosta myös työkaveria, hän aprikoi.
Karjatilan pyörittäminen yksin on kuitenkin vanhempien mielestä liian raskasta.
– Homman pitäisi olla selkeästi isompaa ja tarvittaisiin palkkatyövoimaa.
Siihen suuntaan ollaankin epäilemättä menossa. Laurell ei pidä tilakoon kasvamista huonona asiana. Hänen mielestään sen ei tarvitse myöskään tarkoittaa perhetilojen vaihtumista puhtaasti bisnesvetoiseen tehotuotantoon.
– Pienikin tila voi olla kehittynyt, mutta laajentaminen antaa uusia mahdollisuuksia tehdä asioita vielä nykyistä paremmin. Julkisen keskustelun pahaenteinen puhe tehomaataloudesta kuulostaa välillä aivan järjettömältä.
– Yleiskuva on se, että kun tekijöiden määrä vähenee, osaaminen kasvaa niillä, jotka jäävät. Heillä on aito kiinnostus ja motivaatio yritystoiminnan kehittämiseen, Laurell jatkaa.
Se on myös Kojojen ajatus.
– Tilaa viedään jatkuvasti eteenpäin. Tavoite on jättää se parempana seuraavalle tuottajalle.
Tällä tilalla on leivottu leipää omasta viljasta sadan vuoden ajan. Toivottavasti se ketju ei ihan heti katkea.
Pakko on kuitenkin lopuksi kysyä, miten suomalaisen maatalouden käy. Hivutetaanko se vähitellen alas? Lehtorin on vähän kuin virankin puolesta uskottava, ettei vuosituhantinen loru ole lopussa.
– Jos niin käy, olemme hukassa. Meillä on hyvät ja kehittyneet tuotantotavat sekä osaavat yrittäjät. Menetämme hirveästi, jos omaa ruoantuotantoa ei tueta. Toivon, että kuluttajat ja päättäjät ymmärtävät sen merkityksen.
Laurellia pelottaa ajatella, millä tavalla tuotettua ruokaa söisimme, jos suomalainen eläintuotanto ajettaisiin alas.
– Itsekin olen lisännyt kasvisten käyttöä, mutta mitä esimerkiksi tähän vuodenaikaan söisin, jos haluan lautaselleni kotimaista ja vain kevyesti prosessoitua ruokaa? Vaihtoehdot ovat vähissä.
Mielikuvien oikenemisen kannalta Laurellin mielestä olennaista olisi, että varhaiskasvatuksesta saakka suomalaiset saisivat aidon kosketuksen maatalouteen ja sen toimintatapoihin.
– On tärkeää objektiivisesti kertoa, mistä ruoka tulee. Sitä kautta maatalouden arvostus voi nousta.
Tammikuisen päivän himmeä valo hämärtyy pimeäksi. Kojon tilan edelleen käytössä olevassa liki satavuotiaassa asuinrakennuksessa vanha emäntä lämmittää isoa leivinuunia metrisillä haloilla.
– Tällä tilalla on leivottu leipää omasta viljasta sadan vuoden ajan. Toivottavasti se ketju ei ihan heti katkea, Kojot sanovat.
Pihalla seisoo uudehko kuivaaja, lumen alla laajentunut peltoala odottaa kevättä ja uutta siementä, tuvassa isoäitiään auttaa mahdollinen tuleva viljelijä. Tulevaisuuden ainekset ovat olemassa. Nyt tarvitaan vain valoisampia näkymiä ja sitä kuuluisaa maauskoa.
– Kyllä kelkka jossain vaiheessa kääntyy. Jonain päivänä ymmärretään taas ruoantuotannon arvo, Kojot vakuuttavat.
Juttu on julkaistu alun perin Suomenmaan aikakauslehdessä maaliskussa 2023.
Digilehden irtonumeroita voit ostaa täältä. Lehden voit tilata täältä.