Kirjailija Pauliina Vanhatalo rakastaa asioiden perinpohjaista tutkimista – "Uskon, että mutkaisempi polku ja käytetty aika näkyvät lopputuloksessa"

Henkilö

Pauliina Vanhatalon lapset ovat koulussa, puoliso töissä ja Vanha Raahe syksyisen unelias. Näinä tunteina kirjailija voi upota täysin tekstien ja teemojen maailmaan.

– Haluan ottaa lapset vastaan koulusta ja kysellä kuulumiset. Sitten vetäydyn vielä pariksi tunniksi piharakennukseen töihin, Vanhatalo kertoo.

Kirjailijan työ on sisäänpäinkääntynyttä puurtamista, ja Vanhatalo tietää kaipaavansa itsekseen olemista keskimääräistä enemmän.

Pariin otteeseen hän on todennut tarvitsevansa täydellisiä irtiottoja arjesta. Keväällä julkaistussa kirjassaan Toinen elämä hän miettii muun muassa sitä, onko yksin ulkomailla matkustava itsenäinen nainen, sankarimatkailija vai tavallinen perheenäiti: Mutta kun astun sisään kuvaan, se tärähtää. Tarina katkeaa. Luomani hahmo ei riitä pitämään minua koossa.

Uusi kirja pohtii muun muassa kerronnallisuuden vaikutusta elämässä. Olemme raamitettuja tottumuksilla, oletuksilla sekä omilla ja toisten tarinoilla.

Toinen elämä on kirjoitettu aforismityylisesti. Se koostuu parisivuisista keski-ikäisen perheenäidin ajatelmista.

– Kirjasta oli tulossa samantyylinen kuin edeltäjästään, mutta siinä muodossa se olisi ollut toisteinen ja liian päiväkirjamainen. Pyörittelin käsikirjoitusta kustannustoimittajani kanssa paljon, sillä sen ajatukset ja kiteytymät tuntuivat kirjan arvoisilta.

Kustannustoimittaja Mirjam Ilvaksen ehdotus aforistisemmasta esitystavasta näyttäytyi haasteena.

– Pidän erityisen paljon niukasta ilmaisusta. En tosin ollut täysin varma, osaisinko tehdä kirjan siihen muotoon.

Vanhatalo poimi mukaan vain takuulla toimivat lauseet ja rakensi kirjan niiden varaan. Vähemmästä tuli enemmän.

– Prosessi oli mukava. Voisin tehdä toistekin kirjan samalla tavalla.

Omaelämäkerrallisella teoksellaan Vanhatalo osoitti, että tavallisen elämän kehyksiin voi maalata koskettavasti ja ajatuksia herättävästi. Edellinen vakavampi kirja Keskivaikea vuosi käsitteli hänen omaa masennuskauttaan.

Siinä välissä hän julkaisi jälleen Veera Vaahterana viihteellisemmän kirjan Sopivasti sekaisin.

Pauliina Vanhatalon – tai kuka tietää Veera Vaahteran – ensimmäinen romaanikäsikirjoitus syntyi jo 14-vuotiaana.

– Vain yksi siskoistani on saanut lukea sen. Olen pitänyt etäisyyttä käsikirjoitukseen, sillä pelkään edelleen liian voimakasta myötähäpeän tunnetta. Kirjoitus löytyy vielä joltain lerpulta tai korpulta. Ehkä luen sen, jos karaistun riittävästi, Vanhatalo naurahtaa.

Lukutoukan äidinkielenopettajien rohkaiseva palaute sai hänet kirjoittamaan sekä ajattelemaan tekstejä uusista näkökulmista.

– Siinä iässä minulle avautui, että eivät kirjat ja tarinat ole syntyneet itsestään. Joku ne tekee.

Kaikkiaan 12 kirjaa julkaissut Vanhatalo, 39, on ikäisekseen kohtalaisen kokenut kirjailija. Kirjallinen itsetunto on kehittynyt niin vahvaksi, että ylistys tai kritiikki eivät heiluttele liiaksi.

– Uskallan sanoa, että olen tehnyt parhaat teokseni viime vuosina.

Hän valmistui Jyväskylän yliopistosta filosofian maisteriksi pääaineenaan luova kirjoittaminen ja opetti sen jälkeen kirjoittamista avoimessa yliopistossa.

– Opinnot ja opettaminen olivat hyvä selkänoja varsinkin urani alkuvaiheessa. Kirjoittamiseen liittyvät asiat kuten keskustelu, palaute ja jäsentäminen tulivat tutuiksi.

Hän asettui perheineen Raaheen kuin vahingossa. Aluksi he huomasivat viihtyvänsä Vanhatalon puolison Tatu Hirvosen suvun mökillä Raahen saaristossa.

Vanhasta Raahesta löytynyt 1800-luvun hirsitalo oli vastustamaton.

– Ihastuimme tähän taloon, Vanhatalo huokaisee.

Neljän vuoden remontti teki entisestä henkikirjoittajan talosta upean kodin, mutta näykki kaksilapsisen perheen arkea ja juhlaa.

Kirjailijana on joutunut tottumaan siihen, että työ näyttäytyy pätkissä.

Talo on avara ja Vanhatalon ammatillinen horisontti selkeä. Hän sai keväällä Suomen Kulttuurirahastolta kolmen vuoden apurahan.

– Päätöksen saatuani laitoin kuohuvat kylmään. Kolmen vuoden perspektiivi tuntuu ruhtinaalliselta, sillä kirjailijana on joutunut tottumaan siihen, että työ näyttäytyy pätkissä.

Pian päätöksen jälkeen hän kurkkasi apurahahakemuksestaan, mitä oli tullut luvattua ja huomasi pysyneensä kohtuuden rajoissa.

Keväällä ilmestyy uusi romaani ja sen jälkeen viihteellisempi teos Veera Vaahteran nimellä. Apurahan piiriin kuuluu lisäksi kolmannen romaanin suunnittelu ja taustatyö.

Asioiden perinpohjainen tutkiminen on Vanhatalon intohimo. Hän olisi voinut tutustua kirjoissaan esiintyvien poliitikon, valokuvaajan ja juristin työnkuviin penkomisen sijasta kyselemällä.

– Minun on vaikea vaivata ihmisiä, se on heikkouteni. Toisaalta uskon, että mutkaisempi polku ja käytetty aika näkyvät lopputuloksessa.

Henkikirjoittajan talossa asuu varmasti tavallista herkempi havainnoija ja tuntemusten sanoittaja. Muuten hän tuskin pystyisi iskemään suonta viihteellä ja proosalla.

– Palautteesta päätellen ihmiset ovat pystyneet samaistumaan kirjojen ajatuksiin.

Oulun-vuosinaan Vanhatalo oli perustamassa kaupunkiin kirjailijaseuraa.

– Kaikki kirjailijat eivät enää lähde Etelä-Suomeen, monet ovat jääneet esimerkiksi Oulun seudulle. Minusta se on ilahduttavaa kehitystä, sillä kirjailijat eivät jää yksin.

Vertaistuki on tärkeää, vaikka kollegat ovat tavallaan kilpailijoita.

– Pääsääntöisesti kirjailijat ovat iloisia ja kannustavia.

Nykyaikaiset tietoliikenneyhteydet antavat entistä paremman mahdollisuuden työskennellä missä vain.

– Ja ennen kaikkea elinkustannukset ovat muualla Suomessa pääkaupunkiseutua huokeammat. Niukkatuloisessa ammatissa täytyy järjestää elämänsä niin, että pystyy kirjoittamaan paljon.

Vertaistuki on kirjailijalle tärkeää, Pauliina Vanhatalo pohtii. (Kuva: Maria Seppälä)

Kunnallisten kirjastojen lainauskorvausten nosto kaksi vuotta sitten alkaa näkyä laajan tuotannon tehneiden kirjailijoiden tilinauhassa.

– Tuoreimmat tilitykset ovat ilahduttaneet siksikin, että niistä päätellen kirjojani luetaan tosi paljon. En tosin tiedä, mitkä kirjani liikkuvat eniten, Vanhatalo sanoo.

Kirjailijoiden taloudessa määräävin tekijä on Suomen pieni kielialue.

– Käännöskirjailijaksi pääseminen vaatisi joko palkintojen saamista tai suuria myyntilukuja. Mutta onhan se haaveena, että joku päivä teoksiani käännettäisiin.

Vanhatalo havahtuu välillä miettimään, pitäisikö oman tunnettuuden eteen tehdä enemmän työtä: tviitata, olla kärkevä ja kirjoittaa kolumneja.

– Tiedän, että kollegat painiskelevat myös näiden asioiden kanssa.

Sosiaalisen median iltapäivämyrskyssä luovivaa mielipideautomaattia tai päivänpolttavia aiheita nokkivaa kolumnistia Vanhatalosta ei saa.

– Pidän yhteiskunnallista vaikuttamista tärkeänä, mutta vahvojen mielipiteiden esittäminen ei ole bravuurini. Minulle ei ole luontevaa ilmaista asioita tviitin mittaisina pätkinä, olen vähän sellainen toisaalta-toisaalta -ajattelija.

Vapaa elämäntapa-ammatti voi ilman päivittäiseen keskusteluun osallistumistakin nielaista suuren palan elämästä.

– Vieläkin työ vuotaa hieman elämään ja elämä työhön. Kun toimeentulo oli niukempaa, kirjoitin paljon iltaisin ja viikonloppuisin.

Nykyisin hän hiippailee ani harvoin työkoneensa ääreen ilta-aikaan.

– Täytyy yrittää olla itselleen hyvä pomo. Tosin joskus kirjaan kyllä ylös ideoita ja kun kirjan työstäminen on tiheässä vaiheessa, se saattaa tulla uniin.

Hirvonen ymmärtää kahden tietokirjan kirjoittajana ammattia hyvin. Hän on kirjoittanut kirjat kansantaloustieteestä ja varhaiskasvatuksesta.

– Tatu taitaa olla muutenkin ymmärtäväinen, Vanhatalo hymyilee.

Haastattelu on julkaistu alun perin Suomenmaan viikkolehdessä 14.8.2018. Lehden voit tilata täältä .