Keskustapuolueen vihreä aalto raivasi tietä uudistavalle ympäristöpolitiikalle, osoittaa Timo Kaunisto väitöksessään
Keskustapuolueen nuorten 1960-luvun lopulla aloittama ”vihreä aalto” uudisti keskustapuoluetta ja loi tilaa kokonaisvaltaiselle ympäristöajattelulle, osoittaa Itä-Suomen yliopistossa tehty väitöstutkimus.
Keskustan entisen kansanedustajan ja varapuheenjohtajan Timo Kauniston tutkimuksen mukaan hajautettuun yhteiskuntarakenteeseen pohjautuva ohjelmatyö kytki keskustapolitiikan takaisin alkiolaiseen perintöön, ja se hyväksyttiin puolueessa laajasti.
Elinkeinovihreä ympäristöpolitiikka tuki Kauniston mukaan keskustapuolueen onnistunutta muutosta luokkapuolueesta maaseudun yleispuolueeksi. Vihreys toi pitovoimaa ideologisesti sävyttyneellä 1970-luvulla, mutta hiipui orastavan markkinatalouden ja vaihtoehtovihreyden nousuun 1980-luvulla.
MMM Timo Kaunisto tarkasteli tutkimuksessaan keskustapuolueen ympäristöpolitiikkaa vuosina 1968–1987. Puolueen edeltäjä maalaisliitto pyrki laajentamaan politiikkaansa maaseudun rakennemuutoksen paineessa jo heti sodan jälkeen.
Vuoden 1962 yleisohjelma osoitti uutta suuntaa, mutta vuosikymmenen mittaan puolue otti myös ideologisia taka-askelia. 1960-luvun lopulla keskustanuoret ottivat ohjelmatyön ohjaksia ja saivat ajatustensa etenemiseen vahvaa tukea puolueen puheenjohtajalta Johannes Virolaiselta.
– Aluepoliittisena manifestina alkanut aalto sai nopeasti ympäristö- ja luonnonvarapolitiikkaa ohjaavan sisällön. Keskustapuolue käytännöllisti ohjelmansa tukemaan puolueen muita tavoitteita ja pystyi viemään niitä eteenpäin myös energiakriisin ratkaisuina. Rooman klubin havahduttava raportti vahvisti vihreän aallon ympäristöviestiä, Kaunisto toteaa tiedotteessa.
Talouskasvun kritiikki ja tavoitteet globaalista tasapainotaloudesta nousivat Kauniston mukaan ideologiseen keskusteluun puolueen sisällä. Linjaristiriitoihin jakautunutta puoluetta ympäristöpolitiikka yhdisti monin osin.
Keskustapuolue korosti uusiutuvien luonnonvarojen kestävän hyödyntämisen tuomia talous- ja työllisyysvaikutuksia, jotka jakautuivat laajasti koko maahan.
Pitkäaikaisena ja kokoaan isompana hallituspuolueena keskustapuolue pystyi linjaamaan ratkaisuja käytäntöön. Johannes Virolaisen ministerikausina maa- ja metsätalousministeriössä esimerkiksi toteutettiin mittavat suojelu- ja kansallispuisto-ohjelmat. Puolueen kannatuksen lasku pysähtyi ja kääntyi lievään kasvuun. Puolue profiloitui ydinvoimakriittisenä ja teki uuden ydinvoiman rakentamista vastustavan puoluekokouspäätöksen Turussa 1980. Päätös lieventyi kuitenkin nopeasti.
Kauniston tutkimuksen mukaan puolueen uusi vihreys törmäsi vaikeuksiin laajojen maapakettilakien yhteydessä. Valtiosääntökomitean ehdotus maan ansiottoman arvon leikkauksesta törmäsi perustuslain tulkinnan ja Maataloustuottajain keskusliiton (MTK) ankaraan painostukseen.
Kysymys repi keskustapuoluetta sisältäpäin. Tasavallan presidentin ohjauksessa tehty kompromissiratkaisu jätti epäilyn omistusoikeuden murentamisesta ja leimasi suojelukysymyksetkin ympäristösosialismiksi. MTK käytti opposition kokoomusedustajia piiskana keskustapuolueen hallitusvastuuta kohtaan.
Uusi vaihtoehtovihreys kasvoi politiikan vastaisuudesta ja neuvostomyötäilyyn kääntyneen vasemmistoideologian kritiikistä. Keskustanuoret tekivät yhteistyötä kansalaisliikkeiden kanssa. Vihreän liikkeen vahvistumisen myötä keskustapuolueessa ne nähtiin yhteistyökumppaneina, ei kilpailijoina.
Keskustapuolue tavoitteli keskiryhmien yhteistyön vahvistamista, mutta ei saanut laajaa kosketusta urbanisoituviin vihreisiin. Puolue teki keskustaliberaalia taustatyötä Tasavalta-seurassa, mutta se laantui, kun sinipuna-akseli vahvistui ja keskustapuolue siirtyi oppositioon.
– Keskustanuorten vuonna 1970 ääneen lausuma tavoite murtautua vihreän aallon kautta laajasti yhteiskuntaan ja puolueeseen toteutui monin osin. Keskustapuolueen agraari- ja aluepoliittisten siipien rinnalle sijoittuva äärikeskustalaisuus alkoi vähitellen hiipua 1980-luvun valta- ja talouspolitiikan katveeseen, Kaunisto sanoo.
MMM Timo Kauniston Suomen historian alaan kuuluva väitöskirja ”Vaikea vihreys. Keskustapuolueen ympäristöpolitiikka 1968–1987” tarkastetaan Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnassa 18. maaliskuuta. Vastaväittäjänä toimii dosentti Sari Aalto Helsingin yliopistosta ja kustoksena dosentti Tapio Bergholm Itä-Suomen yliopistosta.