Historia | Rock, Rambo ja rauhanaate – yksi sota vaikutti moderniin länsimaiseen kulttuuriin muita enemmän, kohdemaahan jäi petettyjä liittolaisia
Eilisestä keskiviikosta katsoen 50 vuotta sitten, 30. huhtikuuta 1975, melkein 20 vuotta kestänyt Vietnamin sota päättyi.
Sota päättyi, kun Pohjois-Vietnamin joukot valtasivat Etelä-Vietnamin pääkaupungin Saigonin. Etelä oli kukistunut.
Kyseessä ei kuitenkaan ollut pelkkä sisällissota. Heti marraskuusta 1955 alkaen Yhdysvallat oli ollut sodan osapuoli Etelä-Vietnamin tukena
Yhdysvaltojen osallisuus liittyi doktriiniin eli oppijärjestelmään, jonka mukaan Yhdysvaltojen tuli tukea kommunisminvastaista taistelua ympäri maailman. Tämä periaate tunnetaan niin sanottuna Trumanin oppina presidentti Harry S. Trumanin (vallassa 1945–1953) mukaan.
Kommunismin vastustaminen oli kapitalistiselle valtiolle sekä ideologinen valinta että käytännön suurvaltapoliittinen toimi. Kommunismin vahvistuessa johtava kommunistinen suurvalta eli Neuvostoliitto sai koko ajan lisää jalansijaa maailmassa.
Käytännössä Yhdysvaltojen osallistuminen ei ollut kymmeneen ensimmäiseen vuoteen ratkaisevan suurta, mutta taso muuttui vuonna 1965. Yhdysvallat kävi tiukasti kommunisminvastaiseen taistoon, ja Etelä-Vietnamin rooliksi jäi operaatioiden tukeminen. Olkoonkin, että etelävietnamilaisia oli enemmän kuin yhdysvaltalaisia. Yhdysvallat toi rintamalle maailman parhaan sotilasteknologian sekä siihen perustuneen strategisen ja taktisen osaamisen.
Läntisessä maailmassa Vietnamin sota tunnetaan etenkin populaarikulttuurista. 1960-luvun vapautumisen ilmapiiri sai sävyä myös voimakkaasta sotaa vastustaneesta liikehdinnästä.
Yhdysvaltojen toimia vastustettiin laajasti. Protestit saivat vain lisäpontta, kun Yhdysvaltojen tekemät sotarikokset paljastuivat. Esimerkiksi journalisti Seymour Hersh paljasti vuonna 1969 amerikkalaisjoukkojen tekemän My Lain kylän verilöylyn ja sai tästä arvostetun Pulitzer-palkinnon. My Lain tapahtumia yritettiin peitellä, mutta lopulta julkisen paineen alla siitä jaettiin tuomioita. Tuomiot olivat tosin lieviä.
Aikalaiskulttuurista tunnetaan etenkin musiikki. Vietnamin sotaa vastustavat laulut ovat edelleen tärkeä osa länsimaista musiikkikaanonia ja soinnillista sielunmaisemaa. Folk, rock ja muutkin kevyen musiikin genret ottivat voimakkaasti kantaa.
Jotkin protestilaulajat ja -yhtyeet kuten Phil Ochs, Country Joe and the Fish ja Tom Paxton omistivat noina vuosina suurimman osan tuotannostaan Vietnamin sodan vastustamiselle. Aktiivisia olivat nuorten lisäksi myös konkarit, kuten folk-legenda Pete Seeger.
Paxtonin Lyndon Johnson told the Nation kertoo Vietnamin sotaan värväämisestä ja siitä, kuinka poliitikot, etunenässä presidentti Lyndon B. Johnson, ovat vastuussa sekä sodasta että kansalle kerrotuista valheista.
– Lyndon Johnson kertoi kansakunnalle, ettei sodan kiihtymisestä ole pelkoa, ”yritän vain miellyttää kaikkia”. Se ei oikeastaan ole oikeasti sotaa, mutta lähetetään 50 000 sotilasta lisää, jotta voimme pelastaa Vietnamin vietnamilaisilta, Paxtonin sanoitus kuuluu vapaasti, mutta melko suoraan suomennettuna.
Country Joe and The Fish -yhtye kyseenalaisti sodan monella eri tasolla suurimmassa hitissään I-Feel-Like-I’m-Fixin’-To Die Rag.
– Yks, kaks, kol, miksi taistelemme? Älä multa kysy, en minä välitä. Seuraava pysäkki on Vietnam. Nel, viis, kuus, avatkaa taivaan portit! Ei ole aikaa kysyä, miksi, jippii, me kuollaan kaikki! (vapaa suomennos)
– Minä julistan, että sota on ohi, lauloi Phil Ochs akustisen kitaransa voimakkaiden iskujen tahdissa.
Tunnetuimpia Vietnamin sotaa vastustaneita lauluja lienevät Creedence Clearwater Revivalin Fortunate Son, Buffalo Springfieldin For What It’s Worth, Barry McGuiren Eve of Destruction, Edwin Starrin War ja vaikkapa John Lennonin Give Peace a Chance. Moni tunnettu yleisen tason rauhanlaulu valjastettiin myös Vietnamin sodan vastustamiseen, esimerkkinä Pete Seegerin Where Have All the Flowers Gone ja Bob Dylanin Blowin’ in the Wind. Blowin’ in the Wind muodostui käytännössä koko 1960-luvun muutoksen tunnussävelmäksi.
Myös kuuluisan Hair-musikaalin kantava teema on Vietnamin sota.
Muutamat hiteiksi nousseet laulut myös puolustivat sodan käymistä ja Yhdysvaltojen hallitusta tai armeijaa. Vääpeli Barry Sadlerin esittämä Ballad of the Green Berets oli oodi taisteleville eliittijoukoille ja Marty Robbinsin Ain’t I Right pilkkasi kaikkea ei-oikeistokonsevatiivista ja epäisänmaalliseksi katsottua.
Suomeen angloamerikkalaiset sodanvastaiset hitit rantautuivat paljolti sellaisinaan, mutta moni kappale esitettiin myös suomenkielisenä käännöksenä. Blowin’ in the Windin suomenkielinen nimi on Tuulelta vastauksen saan (Finntrio, käännös Pertti Reponen).
Vain harva käännöskappale on kuitenkaan suomalaistenkaan mielissä se oikea versio. Ehkä Hectorin Palkkasoturin voi sanoa olevan ainoa tällainen tapaus. Alun perin kappale on kanadalaisen Buffy Sainte-Marien Universal Soldier.
Suomessakin Vietnamin sotaa vastustettiin mielenosoituksin. Rauhanliike vastusti sotaa ylipäätään ja tuolloin vielä voimissaan ollut kommunistinen liike (lähinnä sen vähemmistösiipi) osoitti tukeaan kommunistiselle Pohjois-Vietnamille.
Kommunistit tekivät paljonkin musiikkia, jossa yhdysvaltalaisten käymää Vietnamin sotaa vastustettiin suorin sanoin ja pohjoiselle vietnamilaisosapuolelle osoitettiin sympatiaa. Osa lauluista oli itse tehtyjä, osa käännöskappaleita esimerkiksi Neuvostoliitosta ja suoraan Vietnamistakin. Tunnettu Giải phóng Miền Nam! -kappale käännettiin nimelle Vapauttakaa etelä.
– Pois petturit ja jenkit heittäkää!, suomalaiset laululiikeläiset lauloivat.
Vietnamin sodan jälkeenkin aiheesta on riittänyt ammennettavaa, mutta musiikin tilalle tulivat elokuvat.
Tunnetuimpia lienevät Francis Ford Coppolan ohjaama Ilmestyskirja. Nyt. (1979) sekä Stanley Kubrickin Full Metal Jacket (1987).
Ehkä tunnetuin Vietnamin sotaan liittynyt elokuvataiteen merkkitapaus oli Rambo-toimintaelokuvien sarja. Joskin sana taide ei ehkä päde ensimmäistä seuranneiden Rambojen tapauksessa.
Alun perin kapteeni John Rambo on David Morrellin luoma Ajojahti-kirjan (1972) päähenkilö. Teos ilmestyi Yhdysvaltojen vielä sotiessa Vietnamissa, ja oli aikansa merkkitapaus. Morrell halusi ottaa kantaa traumatisoituneiden ja heitteille jätettyjen veteraanien puolesta.
Tunnetumpi versio on kuitenkin ensimmäinen Rambo-elokuva vuodelta 1982. Taistelijan on ohjannut muutama viikko sitten 94-vuotiaana menehtynyt Ted Kotcheff. Pääosassa nähdään toimintatähti Sylvester Stallone.
Elokuva noudattelee kirjan tarinaa suurelta mutta ei kaikilta osin. Stallonen Rambo saapuu pieneen yhdysvaltalaiskaupunkiin, jossa poliisit kohtelevat kulkumiestä suorastaan sadistisesti. Rambon taistelijanvaisto herää, ja hän aloittaa yhden miehen sodan poliisivoimia ja paikalle myöhemmin saapuvaa kansalliskaartia vastaan piilotellen metsäisen vuoren rinteillä. Takaumat Vietnamista alkavat piinata Ramboa, ja hänelle tulee mieleen muun muassa sotavankina pohjoisvietnamilaisten taholta kokemansa kidutus.
Rambo on luonnoltaan taistelija, ja Vietnam-traumat saavat miehen ehkä luulemaan, että hän käy sotaa edelleen.
Elokuvassa Rambo kuitenkin vaikuttaa vain yhden ihmisen kuolemaan. Myöhemmissä elokuvissa, jotka eivät perustu kirjoihin, Rambo on jo se yli-inhimillinen tappokone, jona hänet tunnetaan.
Sama tarina toi veteraaneille heidän paljon kaipaamiensa asioiden huomiointia siis peräti kahdesti, ensin kirjana ja kymmenen vuotta myöhemmin elokuvana.
Rambo – taistelija 2 -elokuvassa päähenkilö palaa Vietnamiin vapauttamaan yhdysvaltalaisia sotavankeja. Sota on jo loppunut, mutta kaikki vangit eivät ole vielä vapaina. Myös neljännessä elokuvassa Rambon taistelut sijoittuvat Kaakkois-Aasiaan.
Vietnamin sota on osa länsimaista kuvastoa populaarikulttuurin kautta, mutta entä jäljet paikan päällä? Mitä tapahtui vietnamilaisille?
Sota ei koskenut vain Vietnamia vaan myös naapurimaita. Esimerkiksi Kambodzaa Yhdysvallat pommitti runsaasti ja vielä vuosikymmenien jälkeenkin räjähtämättömät ammukset tekivät tuhoaan pommitetuissa maissa.
Vietnamilaisilla oli edessään kurjuutta, vaikka sotatoimet loppuivatkin.
Yhdysvallat poistui Vietnamista jo vuonna 1973 käytännössä hävittyään sodan. Etelä-Vietnam jatkoi taistelua yksin vielä kaksi vuotta, kunnes Pohjois-Vietnam voitti Saigonissa huhtikuussa 1975.
Vietnamilaisia kuoli sodassa kaikkiaan jopa neljättä miljoonaa, suurin osa pohjoisvietnamilaisia ja siviiliväestöä. Yhdysvaltalaisia kuoli vajaat 60 000.
Sotarikoksiin syyllistyivät kaikki osapuolet.
Viimeisenä päivänä Yhdysvallat kuljetti helikoptereilla turvaan koko joukon heitä auttaneita etelävietnamilaisia, joilla oli syytä pelätä pohjoisen kostoa. Ehkä kymmenesosa suojelua tarvinneista pääsi turvaan.
Lukuisia etelävietnamilaisia suljettiin uudelleenkoulutusleireille. Olot ja kohtelu olivat huonoa.
Köyhässä maassa oli vaikea saada sotaa seuranneina vuosina apua fyysisiin ja henkisiin ongelmiin. Moni jäi tyhjän päälle ja kadut täyttyivät kodittomista.
Köyhyys alkoi ajaa kansalaisia pois maasta paremman elämän toivossa.
Suomessakin vaikutti Vietnamin pakolaisuus. Niin sanotut venepakolaiset seilasivat ensin naapurimaihin ja saivat sitten pakolaisstatuksella turvapaikkoja ympäri maailman, myös Suomesta.
1990-luvulla Vietnam avasi talouttaan ja yhteiskuntaansa, ja moni pakolaiseksi lähtenyt palasi tuolloin kotimaahansa. Moni tosin oli löytänyt jo uuden, hyvän elämän ulkomailta ja jäi pysyvästi kohdemaahansa.
Lähteitä