Hilpeästi alkaneesta lentokonematkasta tuli järkyttävä eloonjäämiskamppailu, joka päätyi kuolleiden joukkuekaverien syömiseen
Tunnelma lennolla oli hilpeä, niin kuin nyt nuorista miehistä koostuvalla pelimatkalla voi kuvitella olevan. Nauru raikui, laulu kaikui ja vitsit lensivät.
Uruguaylaisen katolisen eliittokoulun rugbyjoukkue oli noussut lentokoneeseen maan pääkaupungissa Montevideossa. Lennon oli määrä laskeutua Santiagoon Chileen. Koneessa oli 40 matkustajaa ja viisi miehistön jäsentä.
Sää oli kuitenkin surkea. 12. lokakuuta 1972 lähtenyt lento joutui tekemään välilaskun. Matkaa jatkettiin jälleen 13. lokakuuta 1972. Koneen piti ylittää Andien vuoristo.
Tuosta tasan 50 vuotta sitten alkaneesta matkasta tuli monille kohtalokas. Kone törmäsi huonossa säässä vuorenhuippuun ja kone putosi keskelle Andien vuoristoa. Oli hyytävän kylmää.
Kyydissä olleista 12 kuoli heti. Toiset viisi menehtyivät seuraavan yön aikana, kuudes päiviä myöhemmin. Hengissä selvinneillä alkoi hirvittävä eloonjäämiskamppailu, joka muistetaan ennen kaikkea kannibalismista eli ihmissyönnistä.
Yksi koneessa matkustaneista oli 19-vuotias lääketieteen opiskelija Roberto Canessa. Hän julkaisi onnettomuudesta kirjan vuonna 2016. Brittiläinen Daily Mail julkaisi tuolloin katkelman Canessan kirjasta.
Canessa kertoo, kuinka hilpeästi alkanut matka vaihtui yhtäkkiä järkytykseen, kun kone näytti liitävän aivan liian matalalla. Siivet hipoivat vuorien jyrkkiä reunoja. Sitten tuli törmäys. Canessa uskoi kuolevansa, mutta kuolemaa ei tullutkaan.
Runko oli pahasti vaurioitunut, kuolleita oli paljon ja loukkaantuneet valittivat haavoissaan. Kylmyys hiipi luihin ja ytimiin, selviytyneet kaivelivat matkatavaroista lämmikkeeksi vaatteita. Vuorilla näkyi vain lunta ja tyhjyyttä. Ohutta vuoristoilmaa oli vaikea hengittää.
Sitten tuli yö. Canessasta tuntui, että se kesti ikuisuuden.
– Kun heräsin, ajattelin olevani keskellä painajaista, mutta se kaikki olikin totta, hän kertoo.
Useita ihmisiä oli kuollut, Canessan ystävä makasi koomassa.
Selviytyneet etsivät ruokaa. He jakoivat ja söivät sen, mitä löysivät. Ruokaa ei kuitenkaan ollut lennolla kovin paljon.
He uskoivat pelastajien saapuvan pian. Heitä ei kuitenkaan alkanut kuulua. Matkustajat löysivät matkaradion, jonka avulla he pystyivät seuraamaan etsintöjä. Lentokoneen omat laitteistot olivat kuitenkin rikki, joten he eivät voineet ottaa yhteyttä ulkomaailmaan.
Paniikkiin ei saa vajota, hengissä säilyneet toistelivat. He päättivät taistella. He tekivät maahan valtavan ristin matkalaukuilla, jotta etsijät voisivat havaita heidät. Mutta pelastajia ei tullut. Välillä yläilmoissa kaarteli lentokone, mutta aivan liian korkealla havaitakseen etsittävät.
Apua ei tullut seuraavana päivänä, eikä seuraavana, eikä sitä seuraavana. Koneen hylystä tuli pelastuneille kuin koti, turvapaikka, jonne he porukalla toisiaan tukien kokoontuivat.
Ruoka alkoi kuitenkin loppua. Andien haastavissa olosuhteissa ei ollut eläimiäkään pyydystettäväksi. Lopulta edessä oli hyvin vaikeita kysymyksiä.
Kuolleiden joukkuetoverien ruumiit olivat jäätymisen vuoksi säilyneet hyvin. Niissä olisi nälkää näkeville elintärkeää proteiinia. Jokainen kävi vaikean sisäisen kamppailunsa, voisivatko he henkensä pitimiksi syödä joukkuekavereidensa lihaa. Canessa kertoo rukoilleensa tuskaisena vastausta Jumalalta.
Muuta vaihtoehtoa ei kuitenkaan ollut. Pelastautuneet selittivät kannibalismia toisilleen eräänlaisella ehtoollisella. Helpotusta toi myös ajatus siitä, että jos itse sattuisi kuolemaan, oma ruumis voisi olla toisille hengissä säilymisen ehto.
– Vähitellen jokainen meistä teki ajallaan oman päätöksensä. Ja kun sen teimme, oli se peruuttamaton. Ne olivat viimeiset jäähyväisemme viattomuudelle. Kukaan meistä ei olisi enää samanlainen kuin ennen sitä, Canessa kirjoittaa.
23. lokakuuta eli kymmenen päivää onnettomuuden jälkeen he kuulivat matkaradiosta, että heidän etsintänsä oli lopetettu.
Lokakuun lopussa hylyn hautasi alleen valtava lumivyöry. Kahdeksan pelastautunutta kuoli. Jäljelle jääneet meinasi vallata epätoivo. Lopulta he päättivät taistella.
Canessa kertoo tehneensä päätöksen, joka oli välttämätön: heidän oli syötävä myös uusien kuolleiden ruumiita.
– Ja niin otimme vielä yhden askeleen alaspäin kohti lopullista nöyryyttämme, hän sanoo.
Lopulta pelastautuneet päättivät, että joidenkin oli lähdettävä hakemaan apua. Matkaan lähetettiin kaksikko, josta toinen oli Canessa, toinen Fernando Parrado. He vaelsivat vuoristossa kymmenen päivää, kunnes törmäsivät hevospaimeneen. Oli joulukuun 20. päivä.
Apuun hälytetyt pelastajat ohjattiin koneen hylyn luo. Canessan ja Parradon lisäksi 14 elossa ollutta pelastettiin 22. joulukuuta, 72 päivää onnettomuuden jälkeen.