Ennen isä oli kurinpitäjä ja elättäjä, nyt heiltä odotetaan hellyyttä ja osallistumista – Onko muutos silti vain harhaa?

– Mulla on uusi kypälä, 3-vuotias Selma selittää ja kaivaa pinkin pyöräilykypärän vieraiden nähtäville heti eteisessä.

Isää Sami Ristiluomaa, 32, naurattaa. Sylissään hän pitelee kolmiviikkoista tyttövauvaa.

5-vuotias Minja pyrähtää leikkihuoneeseen ja kohta takaisin.

Siinä on maailma, joka täyttää Ristiluoman koko elämän, kuten hän itse sanoo.

On hänellä tietenkin työ tuotantoinsinöörinä tuulivoima-alan yrityksessä. Siitä hän kertoo olevansa hyvin innostunut. Mutta isyys on tärkeintä, hän korostaa.

– Haluan olla läsnä lasteni elämässä mahdollisimman paljon.

Kaikkien lastensa kohdalla Ristiluoma on viettänyt isyysloman. Nuorimmaisen kohdalla se on juuri päättymässä, keskimmäisen kohdalla hän jäi myös isäkuukaudelle, kun vaimo Jenni palasi töihin.

– Se oli mahtavaa aikaa. Ihan eri tavalla pääsin tutustumaan lapsiini ja siihen, mitä kotona oleminen vaatii.

Ristiluoman työnantajat ovat suhtautuneet isyyslomiin aina hyvin. Nykyisen hän sanoo suorastaan kannustaneen vapaiden viettämiseen.

Ristiluoma on tyyppiesimerkki nykyajan osallistuvasta isyydestä, josta on puhuttu paljon.

Pitkään Suomen johtavana isyystutkijana tunnettu, professorin virasta eläkkeelle siirtynyt Jouko Huttunen vahvistaa, että mielikuva pitää myös monelta osin paikkaansa.

Isyys on kehittynyt tasa-arvoisempaan suuntaan äitiyden kanssa. Nykyisät osallistuvat aikaisempia sukupolvia enemmän lastensa hoitoon. Isyysvapaita pidetään enemmän ja työpaikoillakin niihin aletaan suhtautua ymmärtäväisemmin.

Tilanne ei kuitenkaan ole niin hyvä kuin äkkiseltään voisi olettaa, Huttunen huomauttaa.

Mitään isoa kehitysharppausta vanhemmuuden tasavertaisessa jakamisessa ei ole tapahtunut, hän väittää.

Huttunen luonnehtii kehitystä mosaiikkimaiseksi.

Isien osallistuvuus on yleisempää kaupungeissa. Myös vanhempien koulutustausta vaikuttaa: mitä koulutetumpi isä, sitä varmemmin hän pitää perhevapaita ja osallistuu aktiivisesti lastensa hoitoon.

Huomionarvoista on, että myös äidin korkeampi koulutusaste lisää isien osallistuvuutta.

Vastaavasti matalamman koulutuksen perheissä isät osallistuvat vähemmän ja äidit jäävät helpommin pitkiksi ajoiksi kotiin.

– Toki näihinkin ryhmittelyihin mahtuu paljon poikkeuksia, mutta pääpiirteissään se menee näin, Huttunen sanoo.

Sami Ristiluoma eli lapsuutensa 1990-luvulla. Kotona oli maatila. Isä ja äiti olivat siksi aina läsnä, vaikka tekivätkin töitä miltei aamusta iltaan.

Ristiluomalla ei ole lapsuudestaan mitään valittamista. Tilan töihin täytyi osallistua pienestä pitäen, mutta sen Ristiluoma on kokenut hyväksi opiksi elämää varten.

– Mutta aika erilaista se oli kuin nykyään, hän sanoo.

Isäänsä hän kuvailee sanoilla mukava ja reilu. Tiukkakin hän oli tarpeen tullen.

– Selkeä ero minun isyyteeni on se, ettei hän joutanut leikkimään meidän kanssa samalla tavalla kuin itse leikin omien lasteni kanssa. En muista myöskään hirveästi istuneeni hänen sylissään. Itse annan lapsilleni haleja joka päivä.

Isien aktiivisempi rooli lasten kasvatuksessa on varsin nuori ilmiö.

Merkittävän alkusysäyksen voi ajoittaa 1980-luvun alkuun, sanoo isyyttä paljon tutkinut tutkijatohtori Petteri Eerola Tampereen yliopistosta.

Hänen mukaansa isien osallistuvuus on kehittynyt sitä mukaa, kun yhteiskunta on myöntänyt nimenomaan isille suunnattuja lomia ja etuuksia.

Kaiken alku sijoittuu vuoteen 1978, jolloin isät saivat mahdollisuuden isyyslomaan äidin suostumuksella. Lomaa oli mahdollista pitää 12 arkipäivää lapsen syntymän yhteydessä.

Vuonna 1991 isät saivat oikeuden äitiys- tai vanhempainpäivärahakaudella pidettävään omaan isyysvapaaseen. Tuolloin isien vapaat pitenivät 18 päivään.

Vuodesta 2001 lähtien isät ovat vapaasti voineet valita isyysvapaidensa ajankohdan äitiys- ja vanhempainrahakaudella. Vuonna 2003 tuli puolestaan voimaan isäkuukausi.

Tällä hetkellä voimassa oleva malli on vuodelta 2013. Isillä on vapaata yhteensä 54 arkipäivää, joista 18 voi pitää äidin kanssa samaan aikaan.

Loput voi käyttää vapaasti ennen kuin lapsi täyttää kaksi vuotta. Merkittävää on se, että isän vapaat eivät enää vähennä äidin vapaita.

Eerolan mukaan isyysvapaiden kehitys on muokannut paljon isyyteen liittyviä ihanteita.

Suomessa isä on nähty hyvin pitkään lähinnä elättäjän ja kurinpitäjän roolissa. Pitkät sotavuodet 1940-luvulla voimistivat tiukkaa sukupuoliroolia korostavaa isyyttä.

– Sodan kauhut jättivät myös isien mieleen traumoja, jotka välittyivät koteihin tietynlaisena kovuutena, puhumattomuutena ja raskasmielisyytenä, Eerola sanoo.

Ne asenteet ja ilmapiirit jämähtivät tiukasti suomalaisiin perheisiin.

Kun sotilaiden pojat tulivat isiksi 1970- ja 1980-luvuilla, isien roolista alettiin puhua julkisuudessa yhä enemmän. Asenteet höllenivät, mutta yhä edelleen isät nähtiin lähinnä elättäjinä, jotka olivat aina töissä.

– Silloin ajateltiin vähän niin, että isä kyllä auttaa äitiä kotitöissä, mutta miehillä on silti ne selkeät omat hommansa ja äideillä omansa. Moninaisuutta siedettiin vähemmän. Hyvän isän määritelmään riitti usein se, että mies ei ryyppää.

Hitaasta kehityksestä huolimatta isien näkökulman näkyminen julkisessa keskustelussa synnytti positiivisen kehän: mitä enemmän isyydestä puhuttiin, sitä enemmän miehet ajattelivat, että se on tärkeää.

Eikä ihanteiden kehittyminen ole ollut vain miesten itsensä juttu. Perhevapaiden kehityksen myötä myös naisten ajattelu lasten hoidosta on muuttunut.

– Hyvin usein isien osallistuvuuteen vaikuttaa se, miten äiti suhtautuu asiaan ja millaisen roolin hän isälle mahdollistaa, Eerola summaa.

– En tunne ketään ikäistäni isää, joka ei olisi viettänyt isyysvapaita, Sami Ristiluoma sanoo.

Töiden järjestely lastenhoidon ehdoilla on hänen kaveriporukassaan arkipäivää. Moni tekee lyhennettyä työaikaa, ja isäkuukaudesta on kokemusta miltei kaikilla.

– Harva haluaa jäädä etäiseksi lapsensa kanssa. Jos heidän kanssaan on paljon nyt, niin ehkä he isompanakin kertovat asioitaan myös isälle, Ristiluoma pohtii.

Kavereiden kanssa käydyillä yhteisillä saunareissuilla isyydestä ja lastenhoidosta ei silti juuri puhuta.

– En osaa sanoa, miksi. Jotenkin se on vain menee niin, että kavereiden kanssa tulee puhuttua harrastuksista ja kaikesta muusta.

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana ihanteissa on tapahtunut Eerolan mukaan selkeä muutos. Nyt puhutaan hoivaavasta isyydestä, isien hellyydestä sekä isien jäämisestä kotiin äidin sijaan.

Lasten kanssa touhuamisesta on tullut suorastaan trendikästä, ja siitä jaetaan mielellään myös kuvia sosiaalisessa mediassa.

Eerolan mukaan olennaista on kuitenkin huomata, että ihanteet eivät aina korreloi reaalielämän kanssa.

– Nykyajattelussa hyvän isän määritelmä on varsin laaja. Hyvään isyyteen riittää yhä se, että illalla leikkii töiden jälkeen muutaman tunnin lasten kanssa. Työreissutkin ymmärretään, jos muistaa iltaisin soittaa lapsille.

– Mutta hyväksytäänkö samaa äideiltä? Naisilta odotetaan vanhemmuudessa yhä paljon enemmän, Eerola sanoo.

Päävastuu lastenhoidosta on myös edelleen tiukasti äideillä, vaikka isät osallistuvatkin enemmän.

Sitä kuvaa hyvin Huttusen kertoma esimerkki.

Jos lokakuisena aamuna on yllättäen satanut lunta, suurimmassa osassa suomalaisperheistä äiti herää ensimmäisenä miettimään, että mitä lapsille puetaan tänään päälle.

– Isä kyllä saattaa nostaa sen pahvilaatikon eteisen yläkaapista, jossa talvivaatteet ovat, mutta äiti on se moottori, jonka vastuulla on se, että lapsilla ylipäätään on talvivaatteet ja että ne laitetaan tänään päälle.

– Äidiltä tulee myös tieto siitä, missä laatikossa ja millä hyllyllä toppavaatteet ovat, Huttunen jatkaa.

Isille jää apupojan rooli, jossa tehdään, mitä äiti käskee. Syy tähän on se, etteivät isät ole koskaan joutuneet kantamaan pääroolia yksin.

– Isien pitäisi hyvin varhaisesta vaiheesta saakka jäädä lapsen tai lasten kanssa yksin kotiin. Silloin he tottuisivat itse ratkaisemaan eteen tulevia ongelmatilanteita ja päättämään omia tapojaan toimia vanhempana, Huttunen sanoo.

Siihen, että isät todella ottaisivat lapsistaan päävastuun, tarvitaan Huttusen mukaan yhteiskuntaa.

Hänen mukaansa perhevapaiden nykymalli, jossa isät saavat halutessaan pitää vapaita, ei tule kasvattamaan isien osallistuvuutta juurikaan. Hän haluaisi Suomeen mallin, jossa isille olisi kiintiöity oma osuus perhevapaista.

– Miehet eivät ole koskaan ryhtyneet joukkoliikkeenä vaatimaan itselleen perhevapaita, vaan he ovat alkaneet käyttää niitä vasta sitten, kun yhteiskunta on niitä tarjonnut. Isien osallistumista voidaan parantaa vain siten, että yhteiskunta heidät siihen jotenkin velvoittaa.

Yhtenä ongelmana hän pitää myös pitkää kotihoidontukea, joka tarkoittaa usein äidin jäämistä kotiin hyvin pitkäksi aikaa.

Perhevapaiden uudistaminen on yksi nykypolitiikan kuumista perunoista.

Hallitus yritti sitä jo viime vaalikaudella silloisen perhe- ja peruspalveluministeri Annika Saarikon (kesk.) johdolla, mutta hanke kaatui hallituspuolueiden erimielisyyksiin.

Saarikko myöntää, että uudistuksen kaatuminen oli pettymys.

– Perhevapaauudistus pitää tehdä, mutta se edellyttää myös panostuksia. Keskusta on valmis laittamaan rahaa perhevapaisiin ja lapsiperheiden kotiapuun, hän sanoo.

Saarikon mukaan isille kiintiöidyn perhevapaaosuuden kasvattaminen on myös keskustan tavoite. Perään hän listaa tukun muitakin tavoitteita, jotka lisäisivät isien osallistumista.

– Vanhemmat voisivat olla myös yhtä aikaa vanhempainvapaalla. Työn ja perheen yhteensovittamista pitää parantaa. Itse ajattelen, että kaikilla pienten lasten vanhemmilla pitää olla oikeus tehdä osa-aikatyötä niin halutessaan.

Keskustan kotihoidontuen puolustamisesta osakseen saamaa arvostelua Saarikko ei kuitenkaan niele.

– Lähes 90 prosenttia perheistä käyttää sitä (kotihoidontukea). Keskusta ei ole ollut valmis luopumaan siitä, koska se olisi ollut heikennys etenkin kaikista pienituloisimmille perheille. Perhevapaauudistus pitää tehdä lapsen ja perheiden näkökulmasta, ei vain työelämän.

Suomalaisen perusterveydenhuollon ylpeys neuvola kaipaisi myös parannuksia isien huomioinnissa.

Eerolan mukaan neuvoloiden palvelut ovat edelleen äitikeskeisiä.

– Meidän pitäisi puhua äitiysneuvolan sijaan perheneuvolasta, jossa pitäisi olla myös isille suunnattuja palveluja. Se olisi selvä viesti siitä, että isät otetaan tosissaan myös yhteiskunnassa.

Saarikko on samaa mieltä. Asia pitäisi huomioida neuvoloiden ammattilaisten koulutuksissa.

– Isien on tunnettava olevansa yhtä tervetulleita neuvolaan ja perhepalveluihin kuin äitienkin.

– Yksi keksi riittää, Sami Ristiluoma sanoo Selmalle ja hymyilee.

Selma uskoo ja juoksee Minjan kanssa taas leikkihuoneeseen.

Isille kiintiöidyt pidemmät perhevapaat kuulostavat Ristiluomasta hyviltä. Mitään pakottavia seikkoja hän ei kuitenkaan perheille asettaisi.

– Perheillä on niin erilaisia tilanteita. Esimerkiksi se pitää huomioida, että monissa perheissä isä on se, joka tuo päätulot.

Silti hän toivoo, että mahdollisimman moni isä edes kokeilisi kotiin jäämistä. Mutta miksi?

– Ei sitä voi muuten tajuta, kuinka paljon se antaa. Tämä on niin ainutlaatuista aikaa, kun lapset ovat pieniä. Loppujen lopuksi se menee hyvin pian ohi.

Reportaasi on ilmestynyt alunperin Suomenmaan aikakauslehdessä marraskuussa 2018. Voit tilata lehden