Analyysi: Presidentti Xi Jinping jahtaa kiinalaista unelmaa
Nyt kun presidentti Xi Jinpingin Boeingin renkaat ovat irronneet Helsinki-Vantaan kiitoradasta, on hyvä tarkastella pandadiplomatian taustalla kehittyvää Kiinan ulkopolitiikkaa.
Suomelle Xin visiitti oli diplomaattinen työvoitto, mutta Kiinan ykkösmiehen seuraava stoppi presidentti Donald Trumpin Mar-e-Lagon yksityisklubilla Floridassa lienee globaalisti vuoden tärkein yksittäinen tapaaminen.
Kiinan ulkopoliittinen aktiivisuus ja presidentin lennättäminen ympäri maapalloa ei ole sattumaa; Aasian jätti janoaa kokoaan vastaavaa statusta supervaltana.
Presidentti Xin lanseeraama slogan ”kiinalainen unelma” tekee selvän pesäeron aikaisempiin kiinalaisiin ulkopolitiikan oppeihin.
Vuonna 1964 julkaistussa Pienessä punaisessa kirjassa puheenjohtaja Mao Zedong linjasi, että poliittinen valta kasvaa kiväärin piipusta.
Kiinaa 1980-luvulla avanneen maltillisemman reformijohtajan Deng Xiaopengin keskeisin tavoite oli puolestaan pitää matalaa profiilia ja keskittyä taloudenpitoon.
Kiina on taloudellisesta mahdistaan huolimatta vielä kehittyvä maa, jonka valtavat sisäiset ongelmat pitävät kansankongressin kiireisenä.
Uusi kiinalainen unelma edellyttää aktiivista roolia kansainvälisissä suhteissa, omien etujen ryhdikkäämpää puolustamista ja vaikutusvallan kasvattamista käyttämällä taloudellista muskelia.
Xi onkin todennut, että Kiinan on vihdoin kehitettävä diplomaattinen profiili, joka vastaa sen painoarvoa ja erityislaatua.
Kiinan ulkopolitiikka on ollut sekä kommunistista puoluetta että armeijaa johtavan Xin valtakauden aikana murroksessa.
Jo nyt voidaan pitää varmana, että ulkopolitiikan punainen lanka eroaa länsimaisesta doktriinista, jossa liberaalidemokraattisia arvoja on puoliväkisin yritetty syöttää kehittyville maille.
Armeijaansa vauhdilla varusteleva Kiina on hälventänyt suurimpia turvallisuuspoliittisia huolia korostamalla rauhanomaista ja kestävää talouden kehittämistä.
Toisaalta se on tiukasti varoittanut ulkopuolisia sekaantumasta Kiinan sisäisiin asioihin eikä ole antanut tuumaakaan periksi kiistellyillä merialueilla.
Kiina on viime vuosina pyrkinyt kasvattamaan rooliaan niin lähialueillaan kuin maailmanlaajuisesti.
Se on esiintynyt YK:ssa entistä päättäväisempänä sekä asettanut G20-ryhmän ja BRICS-yhteistyön korkealle agendallaan.
Kiinan liiketoimet Afrikassa eivät välttämättä kestä päivänvaloa, mutta miljardien dollarien investoinnit öljykenttiin, kaivoksiin ja rautateihin on otettu monessa maassa avosylin vastaan.
Viime aikoina on arvioitu, että Yhdysvaltain nykyhallinnon penseä ja huolimaton suhtautuminen diplomatiaa kohtaan vapauttaisi tilaa Kiinalle.
Xi onkin esiintynyt vapaakaupan puolustajana ja vaatinut toimia ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi.
Trump on puolestaan esikuntineen soutanut vastavirtaan ja pyrkinyt tekemään Kiinasta syntipukin lähes ongelmaan kuin ongelmaan.
Vaikka Yhdysvallat kääntyisikin sisäänpäin, Kiina ei automaattisesti pysty täyttämään kansainvälistä tyhjiötä.
Edes Pekingin poliittisen eliitin keskuudessa ei olla yksimielisiä Kiinan tavoitteista globaalilla tasolla.
Kiina on taloudellisesta mahdistaan huolimatta vielä kehittyvä maa, jonka valtavat sisäiset ongelmat pitävät kansankongressin kiireisenä.
Jotta Kiinan toive suurvaltojen moninapaisesta maailmanjärjestyksestä toteutuisi, pitäisi myös muiden suurten kehittyvien maiden vahvistua huomattavasti.
Ongelmana on, että muut nousevat mahdit eivät välttämättä hyväksyisi Kiinan etuilua uudessa järjestyksessä.
Jo nyt Intia ja Kiina ovat napit vastakkain yli kolmetuhatta kilometriä pitkällä rajaseudullaan.
Yhdysvaltain vankka asema kansainvälisen järjestelmän piikkipaikalla ei ole vielä lähiakoina uhattuna, vaikka Xin kiinalainen unelma etenisi.
Unelma nojaa nimittäin kovaan valtaan, joka on kykyä saavuttaa haluamansa esimerkiksi pakkokeinoin tai maksamalla riittävästi.
Pehmeää vallankäyttöä ei tule kuitenkaan ylenkatsoa edes suurvaltapolitiikassa.
Harvardin yliopiston professori Joseph Nyen lanseeraama pehmeä valta on eräänlaista suostuttelua ja houkuttelua kulttuurin sekä polittisten arvojen vetovoiman avulla.
Voi kysyä: kuka kuuntelee kiinalaista musiikkia tai katsoo kiinalaisia TV-sarjoja Kiinan rajojen ulkopuolella?
Kiinalla on periaatteessa kaikki potentiaali kasvattaa painoarvoaan.
Se vannoo vapaan kaupan nimeen ja vähentää riippuvuuttaan fossiilisista polttoaineista.
Yksipuoluevalta, sensuuri ja Falun Gong -oppijärjestelmän harrastajien vainoaminen eivät kuitenkaan herätä ihastusta.
Lisäksi yksikään kiinalainen kulttuurituote ei ole tehnyt maailmanlaajuista läpimurtoa sitten kungfutselaisuuden, jos kiinalaista ruokaa ja muutamaa kung fu -elokuvaa ei oteta laskuihin.
Voi kysyä: kuka kuuntelee kiinalaista musiikkia tai katsoo kiinalaisia TV-sarjoja Kiinan rajojen ulkopuolella?
Jopa kiinalaiset itse kuluttavat miljardeilla angloamerikkalaisen kulttuurin tuotoksia, koska niissä on vetovoimaa.
Jo vuonna 2007 kommunistisen puolueen pääsihteeri Hu Jintao julisti, että Kiina tarvitsee nopealla aikataululla uudenlaista kulttuurituotantoa.
Xi on jatkanut Hun jalanjäljissä syyttämällä Kiinan ideologissävytteisiä julkaisuja tuottavaa CCPPD:tä epäonnistumisesta nuoren yleisön tavoittamisessa.
Hänen valtakaudellaan ideologisesta puhtaudesta on kuitenkin alettu pitää entistä tiukemmin kiinni.
Kiina haluaa käyttää mediaa työkaluna vaikutusvaltansa kasvattamiseen, mutta se vaikean valinnan edessä.
Jos marxismi-leninismi paistaa läpi liian selvästi, kulttuurituotteet eivät leviä.
Jos Xin hallinto antaa kulttuuriväelle lisää vapautta, kansainvälinen menestys on piirun verran lähempänä.
Vapaus kuitenkin pelottaa kommunistijohtajia.
Kulttuurisella pehmeällä vallalla on oma tärkeä roolinsa supervaltojen työkalupakissa.
Kiinan hallinnon harmiksi kulttuuri kuitenkin kukoistaa yleensä parhaiten juuri siellä, missä valtio sekaantuu vähiten.