Matka jatkuu
”Näinä epävarmuuden aikoina on hyvä olla perinteitä ja pysyvyyttä! Lähden mukaan, kiitos.”
Näillä sanoilla ilmoittautui eräs pitkään mukana ollut Suomenmaan Tuhannen Kilometrin Kerhon osallistuja marraskuussa alkaneeseen uuteen kerhokauteen.
Hyvin sanottu. Tonnikerho on ollut pystyssä yli 20 vuotta ja muodostunut tärkeäksi rutiiniksi osallistujille. Onpa sitten kohdannut koronapandemia, sota, työttömyys, avioero tai leppoisat eläkepäivät, päivittäinen lenkki on tuonut rytmiä ja ryhtiä arkeen.
Tonnikerhossa on nimensä mukaisesti tavoitteena liikkua tuhat kilometriä. Matkaa voi tehdä hiihtäen, kävellen, juosten tai lajeja yhdistelemällä.
Suoritusaikaa on puoli vuotta. Kausi alkaa marraskuun alussa – siis juuri silloin, kun tekisi eniten mieli kaivautua sohvannurkkaan kahvikupin ja keksipaketin kanssa.
Mukavahan kesällä on ulkoilla, mutta entäs vuoden pimeimpänä ja sateisimpana aikana. Monien mielestä kerhossa onkin parasta juuri se, että se kannustaa lähtemään ulos lenkille huonollakin säällä.
Kaikki osallistujat eivät tonnia saavuta eivätkä sitä edes kovin tosissaan tavoittele, mutta se ei haittaa. Jokainen lihasvoimin liikuttu metri on hyväksi ja edistää terveyttä.
Tonnikerho perustettiin Suomenmaan toimituksessa vuosituhannen vaihteessa. Minä sain sen vetämisen tehtäväkseni kymmenisen vuotta sitten.
Annoin silloin itselleni tittelin kerhovastaava. Nykyisin voisin olla jo kerhotätikin.
Pesti on ollut yllättävän antoisa verrattuna siihen, että se tapahtuu täysin etänä. Kerholaiset ilmoittautuvat sekä raportoivat puoliväli- ja lopputuloksensa joko sähköpostilla, kerhon Facebook-ryhmän kautta tai postikortilla.
Vaikka yhteydenpito ei ole kovin tiivistä, tuntuu siltä kuin monet kerholaiset olisivat vuosien varrella tulleet tutuiksi. Osan kanssa vaihdetaan muitakin kuulumisia kuin pelkät kilometrit.
Kerhoon liittyy myös luopumista ja haikeutta. 22 vuotta sitten, kun kerho aloitettiin, moni mukaan lähteneistä oli tuore eläkeläinen. Nyt mittarissa alkaa olla jo pitkälti yli 80 vuotta.
Ikä on ehkä tuonut mukanaan erilaisia vaivoja, mutta silti sisu ei antaisi periksi jättää tuttua rutiinia. ”Yritän kerran vielä”, joku kirjoittaa. Kun lapsenlapsikin sanoo, että kyllä mummun pitää kuulua kerhoon, ainahan se on kuulunut.
Pariskunnista – joita on kerhossa mukana paljon – ehkä toinen jää ensin pois, sitten toinenkin. Horjuvalla käsialalla kirjoitettua korttia ei enää tule, tuttu sähköpostiosoite ei vastaa.
Se tuntuu haikealta. Toisaalta olen varma siitä, ettei kerhoilu ole ketään vanhentanut, vaan päinvastoin tuonut lisää iloa ja terveitä vuosia osallistujien elämään.
Onneksi mukaan tulee vuosittain uusiakin osallistujia. Paitsi pariskuntia, kerhossa on myös kokonaisia perheitä: vanhempia, lapsia ja jopa lapsenlapsia.
Liikunnan ilo siirtyy sukupolvelta toiselle ja matka jatkuu.
