SMP ja kepu, tarina jatkuu
Sain vennamolaisen herätyksen 1970-luvun lopulla. SMP:n jäseneksi liityin 26.3.1979. Siitä seurasi värikästä elämää.
Tuli koettua voiton huuma, SMP: n hallitusvastuu, sisäiset riidat ja lopulta konkurssi. Tuon tien jälkeen en ole enää ihmistä pelännyt.
Eihän se elämä lopu konkurssiin tai puolueen kuolemaan, sillä ideat, usko ja ajatukset eivät kuole. Me maan matoset palaamme maaksi, mutta jäljen me kaikki jätämme. Pienen, mutta kuitenkin.
Kirjoitan nyt kolumnia vennamolaisena ulkoministerinä keskustan legendaariseen Suomenmaa-lehteen. Siinä on jo uutista yhdelle kerralle.
Kuka olisi voinut Kekkosen, Vennamon, Karjalaisen ja Virolaisen aikaan moista uskoa? Paiholaan olisi saanut menolipun, jos moista olisi muutama vuosikymmen sitten horissut.
SMP ja KEPU olivat kuin kissa ja koira. Lujaa lyötiin puolin ja toisin. Samoja ihmisiä kuitenkin puolustettiin, näkokulma oli erilainen.
Minä jaoin Suomen Uutisia ja kirjoitin siihen vuosikausia erikoistoimittajana. Luin minä Suomenmaata.
Suomenmaan legendaarinen pakinoitsija Hela asui naapuritalossa Espoon Iivisniemessä. Hän, Hela, ja Suomen Uutisten Jukka (Aili Yliruusi) olivat kolumnistien aatelia. Kynät olivat terävät ja jälki sen mukaista.
SMP:n vuoden 1983 vaalivoiton jälkeen tapasimme nuorisojärjestöjen puitteissa.
Saunottiin ja paikalla olivat ainakin muistini mukaan Matti Vanhanen, Olli Riikonen (Tohmajärven nykyinen kunnanjohtaja), nykyinen perussuomalaisten kansanedustaja Kimmo Kivelä ja minä. Sittemmin on paljon tapahtunut, oltu eri puolilla ja päädytty samalle puolelle.
Kun SMP kuoli, perustettiin Perussuomalaiset. Siinä on paljon SMP:tä, mutta on paljon muutakin. Osa nykyisistä perussuomalaisista ei olisi aikanaan SMP: hen liittyneet.
Keskustakin on muuttunut enemmän yleispuolueeksi. Liberaali ote on vahvistunut, vaikka syvät rivit ovat (aivan oikein) konservatiivisia.
Urho Kekkonen ja Veikko Vennamo olivat alun perin liittolaisia, mutta heistä tuli kauniisti sanottuna kilpailijoita.
Kun ajattelee sitä poliittista lahjakkuutta, jota Maalaisliitossa runsaasti 1950- luvulla oli (Kekkonen, Vennamo, Karjalainen, Virolainen, Sukselainen) oli selvää, että eivät heidän suksensa voineet aina olla samaan suuntaan.
Olen ollut kaksi kertaa presidenttiehdokkaana. Niistä saatu kokemus on ollut kullanarvoista.
Presidentinvaalit 2006 oli perussuomalaisten ja minun suuri läpimurto. Ääniä tuli kovassa seurassa 103 000.
Keskustan ehdokkaana oli tuolloin pääministeri Matti Vanhanen. Saunakaveri nuorisoliiton ajoilta.
Keskusta romahti vuoden 2011 Jytky-vaaleissa. Puoluetta alettiin hautaamaan elävältä. Eihän siitä mitään tullut.
Olin 2012 Perussuomalaisten ehdokkaana ja sain lähes kolminkertaisen kannatuksen edellisiin vaaleihin nähden. Keskustassa ei presidenttiehdokkuuteen ollut tungosta.
Eduskunnasta pudonnut (sama kohtalo oli Virolaisella Uudellamaalla 1983) Paavo Väyrynen pelasti Keskustan ja tulevaisuuden näissä vaaleissa.
Tulos oli olosuhteisiin nähden hyvä, puolue sai itseluottamuksensa takaisin. Mauri Pekkarinen takoi Eduskunnan etupenkissä hallitusta taulaan oikein urakalla.
Ja sitten löytyi Juha Sipilä. Lopunhan me tiedämme.
Nyt meillä on hyvä hallitusyhteistyö. Tarina jatkuu.
Tahtopoliitikko Paavo Väyryseltä voi oppia paljon. Hän on sanonut minulle, että puheenjohtajuudesta ei pidä luopua liian varhain. Sitä virhettä en tee.