Omistajuus ei ole luonnonvastaista
Silja Silvasti arvioi Suomenmaan blogissaan (13.9.), että keskustaa vaivaa ”kriittinen tupajumi luonto- ja ilmastokysymyksissä”. Hänen arvionsa perustui paitsi puolueen viime syksyn strategiaryhmän työhön myös puolueen sisällä käytävään Facebook-keskusteluun.
Puolueen oma tuoreehko arvio moittii keskustalaista luonto- ja ilmastokeskustelua pinnallisuudesta. Sellaisenaan tämä työryhmän moite ei erotu monesta muusta politiikan lohkosta. Oma identiteetti ja sanominen puuttuvat usein kokonaan tai ovat vanhan mielikuvan kiillottamista. En silti rohkenisi tehdä FB-keskusteluista suuria yleistyksiä.
Silvasti peilaa käsitystään viime viikkojen raakkurikoksesta käytyyn keskusteluun. Keskusta ei ole tässä asiassa syytettyjen eikä oikein moitittujenkaan listalla.
Kieltämättä hieman selvempää ja nopeampaa poliittista reagointia puolueelta odotin. Eduskuntaryhmä tapahtuneen tuomitsi mutta sittemmin esille on noussut vain lainsäädännön kiristämisen kritisointi. Ympäristöministeri Kai Mykkäsen (kok.) käsittämätön pyrkimys rangaista syyttömiä omistajia lienee yksi syy tuohon FB-keskustelun kärjistymiseen.
Väitöstutkimuksessani ”Vaikea vihreys” osoitin, että keskustapuolueelle edistyksellinen ympäristöpolitiikka oli ideologinen valinta 1970- ja vielä 1980-luvuillakin. Puolue oli edelläkävijä mutta ei ilman kivuliasta sisäistä keskustelua. Vihreys oli kytkeytymistä alkiolaiseen idealismiin, joka törmäsi maanomistuksen realismiin. Maan lunastukset asumis- ja suojelutarkoituksiin olivat usein kovakouraisia, kaavamaisia ja omistajan perusoikeuksia polkevia.
Ympäristösosialismi jäi rasittamaan miltei koko luontopolitiikkaa. Etujärjestö MTK:n rooli tämän käsityksen ylösajossa ei ollut vähäinen.
Omistajuuden korostuminen moniarvoisen ympäristöpolitiikan elementtinä ei ole luonnonvastaista.
Keskustan pitkä linja ympäristöpolitiikassa on mielestäni varsin kestävä. Omistajuuden korostuminen moniarvoisen ympäristöpolitiikan elementtinä ei ole luonnonvastaista. Moni asia kytkeytyy metsäpolitiikkaamme, joka matkan varrella tunnustetuista virheistä huolimatta olisi varsin erilaista ilman perheomistusta.
Pienipiirteisyys ja hajautus ovat vuosikymmenten ajan tukeneet luonnon monimuotoisuutta ja kestävyyttä. Tämä laajoista valtiojohtoisista metsänparannusohjelmista huolimatta.
Metsäsuhteen ja metsien omistusrakenteen muutos on yksi syy ympäristökeskustelun kiristymiseen.
Kun perinteinen metsätalous muuttuu kohti sijoitusmetsätaloutta, muuttuvat myös metsänkäsittelyn painopisteet. Stora Enso tuskin olisi hankkinut pienmetsänomistajalta sertifioimatonta puuta. Olisiko huonomaineinen hakkuuporukka päässyt valveutuneen metsänomistajan hakkuutyömaalle?
Juha Kuisma on useampaan otteeseen toivonut keskustalta parempaa ohjelmavalmistelua ja yhteyttä tiedemaailmaan. Tähän voi hyvin yhtyä. Alenevilla resursseilla on merkitystä, mutta ne eivät voi olla peruste hiljaisuuteen. Somenäkyvyyden painottaminen ei voi mennä pitkäjänteisen, perustellun politiikan edelle. Itse asiassa terävä valmistelu on kestävän ja tuloksellisen somettamisen edellytys.
Raakkuskandaali voi olla yhteiskunnassa käännekohta luontoluottamuksen suhteen. Keskustalla olisi jälleen erinomainen tilaisuus osoittaa käytännön johtajuutta luonto- ja suojelukysymyksissä. Esimerkiksi luontoarvokaupalta ja hiilensidonnalta puuttuvat monet julkista taloutta ja yrittäjyyttä sitovat keinot, jotka voitaisiin rohkealla keskustapolitiikalla hahmottaa.
Viljelyn ja varjelun yhteensovittaminen on mahdollista, ellei jopa välttämätöntä. Vastuullinen omistaminen on toimivan ja hyväksytyn luontopolitiikan edellytys.