Kuoliko kurki ennen suon sulamista?
EU-jäsenyyden aikana suomalaisilla maatiloilla on totuttu siihen, että kuluva vuosi on heikompi kuin edellinen mutta parempi kuin seuraava.
Lohkaisussa on pala sarkasmia, koska tähän asti tilojen välillä on ollut suuria eroja. Osa on kannattanut ihan tyydyttävästi, vaikka rakennemuutos on jyrsinyt monia pois ruokaketjun juurilta. Yleiskuva on silti jo pitkällä aikavälillä murheellinen ja erityinen katastrofi nyt.
Huono sato, öljyn ja sitä kautta lannoitteiden valtava kallistuminen ja sodan luoma muu kustannuspaine ovat nielleet kaikkien kannattavuuden. Ruoantuotanto on todellisessa kriisissä. Se on sitä muuallakin ja halvan ruoan illuusion voi unohtaa, kuten MTK:n valtuuskunnan puheenjohtaja Eerikki Viljanen äsken totesi.
Silti tilanteen ei pitänyt tulla kenelläkään yllätyksenä. Neljännesvuosisadassa maatalous on tehostunut ja teollistunut mutta elinkeinosta jää entistä vähemmän rahaa elämiseen. Juuri nyt kysymys on vain siitä, saako ruokakauppiaalta edes päivän muuttuvat kulunsa? Varastoja ja perämetsiä syödään, jos jollakin vielä on.
Maatalouden tulos muodostuu omasta osaamisesta, tuotteen hinnasta eli kaupan armeliaisuudesta ja tukipolitiikasta. Osaamisessa pärjäämme kyllä mutta muut osat pettävät.
Politiikkaan EU toi 1995 mukanaan systeemin muutoksen, jossa lähes kaikki tilat hävisivät jonkin verran heti startissa. Neljännesvuosisadassa maatalouspolitiikkaa on vetänyt 12 vuotta kokoomus ja melkein 14 vuotta keskusta. Muilla ei ole ollut asiaa Mariankadun isänniksi, tuskinpa halujakaan.
Maatalouden tuki sinällään on onnistuttu säilyttämään kohtuullisen vakaana. Se mikä jäsenyysneuvotteluissa jäi vajaaksi, saatiin Kalevi Hemilän ja Juha Korkeaojan aikana jotenkin kompensoitua. Jälkeenpäin arvioituna tässä ovat kaksi EU-ajan onnistuneinta ministeriä, jos oli aikakin toinen.
Eteläisen Suomen jo alun perin epäonnistunut vakavien vaikeuksien tuki menetettiin lopullisesti Sirkka-Liisa Anttilan kaudella. Tapahtunutta on tilkitty erilaisilla hyvinvointi- ja peltotuen yhdistelmillä. Jari Lepän aikana kamppailut ovat olleet enemmän taistelua kansallisista lisäpalikoista ja vanhojen sitoumusten puolustamisesta.
Perusongelma on silti ruokaketjun mätä rakenne. Kun julkinen paine on annettu siitä nauttiville poliitikoille ja tukiasioille, on eurojen ”rosvoaja” istunut kassakoneen takana.
Ruokakauppa on keskittynyt käytännössä kahteen ketjuun. Viime vuonna se takoi elintarvikkeita jakelemalla ennätystuloksen. Maatalouden kanssa samaan kuoppaan on luisumassa myös elintarviketeollisuus.
Keskusta on pitänyt historiansa ajan maatalouden asiaa omanaan. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että viimeisten viidentoista vuoden aikana olemme onnistuneet kehnosti. Vastuu ei ole yksin meidän, mutta ruokaketjun epäoikeudenmukaisuus on vain jyrkentynyt.
Hallituksemme ovat pyytäneet ohjeita eläkeläisiltä ja muilta kavereilta. Ruokaraportteja ovat laatineet pankkimies Reijo Karhinen, teollisuusmies Ilkka Mäkelä ja – voi hyvää päivää – vielä Anne Bernerkin. Mitähän näistä oikeasti on jäänyt käteen?
Uudeksi ministeriksi valittu Antti Kurvinen on lähes mahdottoman tehtävän edessä. Poliittisesti olisi ollut fiksumpaa antaa MTK:n Juha Marttilan hoitaa loppukausi. Porua siitäkin olisi tullut, mutta poikkeukselliset ajat vaativat poikkeuksellisia tekoja. MTK-pomon olisi ainakin ollut helpompi hypätä liikkeellä olevaan junaan.
Neljännesvuosisadan olen ollut optimisti. Nyt en tiedä, miten ajattelisin.
