Sopimus ja sopimus

Pariisissa neuvoteltiin käänteentekeväksi ja historialliseksi mainittu ilmastosopimus.

Se on lähes 200 maailman valtion yhteissopimus. Intressit ovat olleet ristikkäin ja vastakkain, mutta yhdistävä intressi ylivoimaisuudessaan ratkaisi: maapallon, ihmiskunnan yhteisen kodin, pelastaminen elinkelpoiseksi tuleville polville. Välttämättömyydestä tehtiin hyve.

Pariisin sopiminen panee kysymään paljon pienemmän mittakaavan asiaa, eikö Suomessakin onnistuttaisi neuvottelemaan järkevä sopu työmarkkinoilla vuosiksi eteenpäin. Tarkoitan yhteiskuntasopimusta, jota voi täysillä perusteilla pitää työmarkkinasopimuksena.

Kaikilla osapuolilla on loppujen lopuksi intressi päästä sopimisen tietä myönteiseen lopputulokseen.

Pääministerin mukaan elämme ”Suomen taloushistorian surkeinta aikaa”. Työmarkkinasopimus on välttämätön, mutta ei riittävä ehto työllisyyden parantumiselle, uusille työpaikoille ja työmarkkinarauhalle. Koko Suomi ja kaikki suomalaiset hyötyvät.

Hallitukselle työmarkkinasopimus antaa uskottavan perustan toteuttaa uudistushenkistä hallitusohjelmaa. Totta kai se olisi hallitukselle poliittisestikin tärkeää.

Opposition, eritoten demareiden, etu pitemmän päälle ei voi olla se, ettei sopimusta synny. Jos demarit ajattelevat vähänkään pitemmän päälle, yli vaalikausien, heidänkin vastuunpäivänsä hallituksessa koittavat. Lähtölava uppoaa monta porrasta alemmaksi, mikäli sopimusta ei syntyisikään.

Työmarkkinajärjestöjen uskottavuus mitataan siinä, syntyykö sopimus vai ei. Sopiminen on niiden päätehtävä. Varsinkin tässä tilanteessa järjestöjen jäsenten etu on sopia eikä päästää tilannetta ns. pakkolakien tielle.

Suomen talousongelmat ovat vaikeita, mutta yhteisiä. Yksikään ei voi intressiensä takia vetäytyä. Kukaan ei voi sanoa: ei kuulu meille, hoitakaa te.

Hallituksen ja opposition paikat vaihtuvat ennemmin tai myöhemmin. Hallituspolitiikka on ollut ja on luonteeltaan vuorovetoa.

Pariisin ilmastosopimuksen ja Suomen työmarkkinasopimuksen rinnastaminen on kömpelöä, mutta ei ihan pimeää.

Pariisissa sopijoina oli pari sataa erilaista valtiota, ja sopimisen kohde oli sekä monimutkainen että jättimäinen. Siihen nähden Suomen agenda on vaatimaton, vaikkakin tärkeä. On sovittava, kun sopimatta ei voi olla.

Johannes Virolainen kirjoitti 1970-luvulla kirjan ”Kuka ottaa vastuun”. Niin, kuka ottaa vastuun?