Appelsiinipuun alla
”Äiti, äiti! Tämä appseliini on hyvää!” Poikani juoksee luokseni juuri kuorimani appelsiinin kanssa kysyen toiveikkaana, kasvaakohan meillä Suomessa ”appseliinipuita”.
Lapsen toiveikkuus ja innostus omasta herkkuja tulvillaan olevasta puusta on niin hellyttävä, etten raaski pilata iloa. Pettymyksen tuottaminen omalle lapselleen on yllättävän vaikeaa ja joka kerta melkein yhtä haastavaa, sillä onhan kaikista ihanin se hetki, kun ilo ja innostus syttyvät lapsen silmiin.
Pian lapseni jo rientää leikkeihinsä unohtaen pettymyksensä, ja minä huokaisen helpotuksesta. Huokaisuni on kuitenkin ennenaikainen.
Huuto on valtava, ja melkein jo luulen pahemminkin sattuneen juostessani lasteni luokse huoneeseen, josta huuto kuuluu aina vain kovempana.
Riita on puhjennut pian pikkuveljen mentyä huoneeseen, jossa leikit ovat olleet käynnissä. Pitkien ja monimutkaisten selvittelyjen jälkeen käy ilmi, kuka on aloittanut riidan ja kuka jatkanut sitä. Syyllinen löytyy, ja sovinto saadaan aikaiseksi.
Lopuksi tehdään säännöt, jotka koskevat pikkuveljen leikkimistä tyttöjen huoneessa. Huone on vähän aikaa kieltoaluetta, johon pikkuveljellä ei ole asiaa. Kielto tuottaa pienoisen pettymyksen ja vastarinnan, mutta se on tehtävä, jotta sisarusrauha saadaan aikaiseksi.
Illalla istuessani kahvikupin äärellä mieleeni tulvahtaa voimakas mielikuva maasta, jossa äidit lapsineen elävät väkivallan ja sodan keskellä. Mielikuvassani näen pienen pojan juoksevan äitinsä syliin itkien ja huolestuneena kysyen, olisikohan missään turvallista paikkaa leikkiä ja olla.
Sieluni silmin näen äidin sydämen särkymisen ja epätoivon tilanteessa, jossa vastaus aika varmasti on kielteinen. Kukapa haluasi lapselleen turvattoman ja huolia tuottavan elämän ja ympäristön.
Nukkumaan mennessäni mieleeni nousevat runoilijan sanat: ”äidit vain, nuo toivossaan väkevät”. Vaivun uneen, jossa poikani juoksee luokseni appelsiinin siemen kädessään. Minä istutan appelsiinipuun, ja toivoni on väkevä.
Kirjoittaja on Vesaisten Keskusliiton hallituksen jäsen