Olisi korkea aika lopettaa puhuminen "kahdesta ääripäästä"
Olen kyllästynyt termiin ”politiikan polarisoituminen”, koska se sisältää taka-ajatuksen kahdesta tai useammasta yhtä paljon syyllisestä riitelijästä. Polarisaation takia emme kuulemma pysty enää keskustelemaan keskenämme asiallisesti.
Ketkä eivät pysty?
Vielä reilu vuosikymmen sitten meillä neuvoteltiin ihan rauhallisesti ilmastonmuutoksesta, turpeesta, ajoneuvojen käyttövoimasta, sosiaaliturvasta, maahanmuutosta ja vaikka ihmisoikeuksista. Vasen laita oli yhtä mieltä, keskiryhmässä oli joku näkökulma ja oikealla kolmas.
Nyt se ei ole mahdollista, koska politiikassa vaikuttaa katkeruusliike, jonka tavoitteena ei ole rakentaminen, vaan rikkominen. Erään teorian mukaan kostaminen.
Koston politiikka kertoo pelosta ja heikosta itsetunnosta. Kostaja ei pärjää asiallisessa keskustelussa, joten keskusteluilmapiiri on tuhottava. Tähän on perustunut Yhdysvalloissa trumpismi, ja tähän perustuu tällä hetkellä perussuomalaisten käytös.
Tänä kesänä on nähty, mitä tapahtuu, kun kostojoukko nousee, mutta ei kasva hallituspuolueeksi.
Pääministeri Petteri Orpon (kok.) taiteilu arvoista vapaan, pelkästään teknis-taloudellisen hallituksensa vetäjänä on murheellista katsottavaa.
Orpo esiintyy yllättyneenä, vaikka on ollut ajamassa kostojoukkoa edellisestä hallituksestaan pois ja ihmetellyt perussuomalaisissa esiintyvää ääriajattelua muun muassa vuonna 2020 julkaisemassaan somepostauksessa. Orpon puolue on käynnistänyt hallituskeskustelut kostojoukon kanssa jo ennen vaaleja, tietäen hyvin, kenen kanssa seurustelee.
Kun edellinen pääministeri Sanna Marin (sd.) sanoi tammikuussa, että perussuomalaiset on rasistinen puolue, siitä nousi valtava äläkkä. Ei olisi myöskään saanut käyttää termiä ”sinimusta hallitus”.
Joko nyt uskotaan, että rasismi on sisäänrakennettu ja oleellinen osa nykyisten perussuomalaisten identiteettiä ja toimintaa?
Viime viikot ovat riisuneet perussuomalaisen toimintatavan alasti. Siihen kuuluu johdon kaksoisviestintä, jossa toinen suupieli puhuu ulkomaailmalle ja toinen sihahtelee omille. Sihahdus käynnistää laajan persuverkoston vihavyöryn eliitistä essonbaareihin.
Puheenjohtaja Riikka Purran väkinäisestä anteeksipyynnöstä ei ehtinyt kulua kuin päivä, kun toinen suupieli alkoi vesittää sitä. Puolue-eliitti ja alempi verkosto on totellut suupieltä uskollisesti.
Puoluesihteeri Arto Luukkanen riensi rakentamaan teoriaa median salaliitosta. Eduskunnan puhemies Jussi Halla-aho käyttää asemaansa vihamieliseen ilkeilyyn. Eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jani Mäkelä vaatii demareita ”perumaan puheensa julkisesti”, kun he ovat arvostelleet puhemiestä.
Puolueen 3. varapuheenjohtaja Sebastian Tynkkynen jakaa ilkkuvin saatesanoin kuvaa henkilöstä, joka on tehnyt Purran eroa vaativan nettiadressin. Sitä ennen hän somehyökkäsi Iltalehden toimittajan kimppuun, kun tämä uskalsi arvioida perussuomalaisten äärioikeistokytköksiä.
Toinen toimittajansolvaaja Wille Rydman nostettiin ministeriksi. Ylen rahoituksella kiristetään toistuvasti.
Se, että tällaista tapahtuu Suomessa eikä Unkarissa, ja suuressa hallituspuolueessa, oli vielä joku aika sitten vallinneilla politiikan standardeilla aivan käsittämätöntä. Vastaavaa alennustilaa on vaikea löytää koko itsenäisen Suomen historiasta.
Kun katsoo perussuomalaisten kakkosketjun toimintaa Purrasta alaspäin, Orpon on turha vaatia rauhoittumista ja työrauhaa ”kaikilta”.
Vastaavaa alennustilaa on vaikea löytää koko itsenäisen Suomen historiasta.
Mutku on kaksi ääripäätä.
Paavo Arhinmäki (vas.) maalasi juhannuksena graffitin ja Antti Lindtman (sd.) oli sekoillut nuorena jonkun teatteriporukan kanssa. Kepulaisillakin ollut jotain sotkuja.
Sekö on ihan yhteismitallista sen kanssa, että veljeillään natsien kanssa, rakennetaan poliittista uraa rasismin ympärille, käsikirjoitetaan maahanmuuttajat syypääksi joka asiaan, järjestetään somehyökkäyksiä, politisoidaan puhemiehen tehtävä ja syljetään ministerinimityksillä hallituskumppaneiden naamalle?
Ei Suomen politiikassa ole mitään toista ääripäätä. On vain asialliseen, rakentavaan keskusteluun pystyviä ihmisiä ja puolueita, yhtä lukuunottamatta kaikki eduskuntapuolueet. Ei ole mitään ääripäätä tehdä normaalia politiikkaa, esimerkiksi vastustaa rasismia, puolustaa heikompia, edistää tasa-arvoa tai olla huolissaan ilmastonmuutoksesta.
Se, että tällaiset normaalit asiat saavat jotkut suunniltaan ja kutsumaan kaikkea epämiellyttävää viherkommunismiksi, on heidän oma ongelmansa, ei osoitus toisten olemisesta ääripäässä.
Mediaa on tietysti tympeää syyttää, mutta vahtikoira on epäonnistunut perussuomalaisten äärioikeistolaistumisen raportoinnissa pahasti.
Taustalla on useita vuosia tapahtunut johdonmukaisia liikkeitä, joiden seurauksena eduskunnalla on nyt puhemiehenä koko instituutiota lokaava henkilö ja hallituksessa useita Suomen etua vaarantavia ministereitä, joiden taustoja olisi pitänyt penkoa ajat sitten.
Lekotteleeko media ylempikeskiluokkaisuudessaan lukemassa kansanedustajien sisäsiistejä twiittejä, ja pohjavirtaukset sen alapuolella jäävät huomaamatta? Kun keväällä julkaistiin useita nuorten kansanedustajien läpimenoa kuherrelleita uutisia, olivatko niiden kirjoittajat käyneet katsomassa, millä viestillä kukin on yleisönsä hankkinut?
Onko jotain YYA-aikaista tunkkaa, että edes sanaa ”äärioikeisto” ei Suomessa käytetä silloin, kun on selvästi kyse äärioikeistosta?