Tällä menolla hallituksella on tiedossa raskas loppukausi

Pääkirjoitus

Sanna Marinin (sd.) hallitus pääsi viime viikolla sopuun ensi vuoden budjetista. Päähuomion julkisuudessa sai kuitenkin ilmastopaketti eli päätökset, joiden tavoitteena on tehdä Suomesta hiilineutraali maa vuoteen 2035 mennessä.

Ilmastopaketin rakentaminen vei paljon aikaa keskustan ja vihreiden erimielisyyksien vuoksi.

Nähtiinpä sellainenkin erikoisuus, että pääministeri Sanna Marin käveli neuvotteluista ulos keskiviikkona ja jätti keskustan ja vihreät etsimään sopua keskenään.

Politiikan seuraajat eivät ainakaan tuoreeltaan muistaneet, että yksikään aiempi monipuoluehallituksen pääministeri olisi menetellyt samalla tavalla. Onhan pääministerin tärkein tehtävä sovitella puolueiden näkemyserot yhteen vaikeissa päätöksissä.

OSAPUOLTEN tulkinnat sovun sisällöstä kertovat paljon hallituksen nykytilasta. Vihreiden mielestä päätökseen sisältynyt perälautakirjaus velvoittaa hallitusta tiukentamaan linjauksia ensi maaliskuussa, jos asiantuntijat pitävät nyt tehtyjä päätöksiä riittämättöminä.

Vihreät saivatkin heti riihen jälkeen sivustatukea ilmastopaneelin puheenjohtajalta Markku Ollikaiselta, jonka mielestä liikenteen päästöjen vähentämistä koskevat ratkaisut eivät olleet riittävän konkreettisia.

Keskusta ei pitänyt uusia päätöksiä tarpeellisena eikä katsonut perälautakirjauksenkaan niitä edellyttävän. Keskusta ei taivu siihen, että Ollikainen tai joku muu asiantuntija sanelisi hallitukselle, mitä sen rauhaan kuuluu.

Hyvin todennäköistä on, että ilmastopolitiikasta käydään ensi keväänä uusintaottelu samoilla joukkueilla.

Hyvin todennäköistä on, että ilmastopolitiikasta käydään ensi keväänä uusintaottelu samoilla joukkueilla.

SAMA koskee työllisyystoimia, joita keskusta olisi ollut valmis tekemään jo tässä riihessä. Valtiontaloutta parantavat päätökset lykättiin suurelta osin ensi helmikuuhun.

Keskustan puheenjohtaja valtiovarainministeri Annika Saarikko puolusti lykkäyspäätöstä sillä, että riihessä kyettiin sopimaan kiireellisimmistä toimista työvoiman saannin helpottamiseksi. Opiskelijat saavat tienata nykyistä enemmän ilman opintotuen menetystä ja eläkeläisiä kannustetaan töihin verovähennyksillä.

Nyt tehdyillä päätöksillä on tarkoitus hellittää työvoimapulaa, joka uhkaa nousta jo monilla aloilla kasvun esteeksi. Jos kasvu tukahtuu sen takia, että yritykset eivät saa työntekijöitä, valtiontalous kärsii varmasti enemmän kuin verotulot mahdollisesti laskevat nyt tehtyjen päätösten takia.

Helmikuussa on joka tapauksessa luvassa tiukka vääntö työllisyystoimista.

MARININ hallitus onkin omaksunut varsin kuluttavan työskentelytavan. Se kokoontuu useita kertoja vuodessa neuvotteluihin, joiden edellä hallituspuolueet esittävät kukin vuorollaan kynnyskysymyksiä.

Vaatimukset eivät koskaan mene läpi sellaisenaan. Jotta kukaan ei menettäisi kasvojaan, ratkaisuja lykätään seuraaviin tilanteisiin.

Media seuraa näitä neuvottelutilanteita tiiviisti ja seuloo voittajat ja häviäjät niiden jälkeen. Niinpä uutisointi keskittyy useimmiten siihen, miten tämä tai tuo puolue menestyi.

Tämä on omiaan heikentämään suuren yleisön silmissä käsitystä siitä, mitä hallitus hallituksena tekee yhdessä. Samalla annetaan suoraan syöttöjä opposition lapaan.

Oppositio pääsi nytkin helpolla. Se voi keskittyä kauhistelemaan valtion velkaantumisen jatkumista ja moittia samaan aikaan esimerkiksi poliisin ja tieteen rahoituksen niukkuutta.

HALLITUKSELLA on loppuvaalikauden aikana vielä useita päätöstilanteita: helmikuun työllisyysratkaisut, maaliskuun arvio ilmastotoimien riittävyydestä, sen jälkeen vielä ainakin kehysriihi keväällä ja ensi syksyn budjettineuvottelut.

Hallituspuolueiden olisi hyvä pohtia, kannattaako niiden rakentaa kaikkiin loppukauden ratkaisuihin samanlainen asetelma kuin nyt on muutamaan kertaan nähty. Toistaiseksi tämä toimintatapa on nostanut vain oppositiopuolueiden kannatusta.

Mitä erityisesti pääministeriin tulee, Sanna Marin näyttää omaksuneen vuosina 1979-1981 pääministerinä toimineen Mauno Koiviston filosofian. Koiviston tärkein tavoite oli pitää hallituksensa kasassa presidentti Urho Kekkosen voimien vähentyessä.

Koivisto lykkäsi ja sovitteli. Hän tiivisti johtamisstrategiansa neljään sanaan: kunhan nyt jotenkin lonksuu. Strategia onnistui, Koivisto pääsi Kekkosen erottua presidentinvaaleihin pääministerin paikalta.

Vuonna 1981 Suomi kesti tällaisen toimintatavan. Nyt ongelmat ovat kuitenkin kertaluokkaa suuremmat. Työllisyyttä ja julkisen talouden velkaantumista koskevia ratkaisuja ei olisi varaa lykätä seuraavien eduskuntavaalien yli.