Toivon kipinästä kasvuun
Katri Kulmunin alkutahteja keskustan puheenjohtajana on rytmittänyt kaksi asiaa: toivo ja aluepolitiikka. Molemmat ovat tärkeitä.
Jotkut ovat tuominneet toivosta puhumisen tyhjäksi höpinäksi ja tunnelmoinniksi. Asia ei ole niin.
Viimeisissä vaaleissa kannatusta kasvattivat eniten puolueet, joiden sanoma oli nihilistinen. Vihreät sai ihmiset pelkäämään maailmanloppua ja perussuomalaiset sai ihmiset pelkäämään vihreitä.
Eihän politiikkaa pidä rakentaa peloille, sillä pelokas ihminen hätäilee, tekee virheitä ja muuttuu aggressiiviseksi. Toivo on yksi pelon vastakohdista ja vastakäsitteistä. Sille voi rakentaa.
Keskustan tavoitteena on oltava, että suomalaiset saadaan jälleen luottamaan toisiinsa ja itseensä. Ilman itseluottamusta ja luottamusta toisia ihmisiä kohtaan ei ole toivokaan.
Toivon virittäminen muodostuu mahdollisuudesta muuttaa asioita. Keskustassa tämä pitää aloittaa paikallisesti. Vuoden 2021 kunnallisvaaleissa on palattava suurten puolueiden sarjaan.
Se tapahtuu palauttamalla keskustan paikallistoiminta konkreettiseksi aatepohjaiseksi vaikuttamiseksi niihin asioihin, jotka ihmisiä tänä päivänä kiinnostavat.
Annanpa muutaman esimerkin vinkiksi: esimerkiksi paikalliset kestävän kehityksen suunnitelmat, ympäristön tilaa ja elinvoimaa parantavat aloitteet, hyvä koulu, kulttuuri, osatyökykyisten ja muiden sosiaalisesti haavoittuvien ryhmien ottaminen mukaan. Paikallisesti.
Keskustan on nyt nähtävä ihmiset ja ilmiöt muuten kuin eurojen kautta.
Keskustan on nyt nähtävä ihmiset ja ilmiöt muuten kuin eurojen kautta.
Toivon virittäminen edellyttää sitä, että puolueen toiminta ja poliittinen suunnittelu ovat iskukunnossa.
Ei riitä, että tehdään paljon ohjelmia tai että niiden tekemiseen osallistuu paljon ihmisiä – ohjelmien pitää tämän lisäksi olla hyviä.
Jos keskusta muokkaa itseään eri tasoilla johdonmukaisesti hallintokeskeisyydestä toimintakeskeisyyden suuntaan, muokkautuu jälleen mukaan ottavaksi ja keskustelevaksi sekä pitää politiikkansa keskiössä paikallisuuden, perheet, aluepolitiikan ja pesee pois talousliberaalin leiman, sen identiteetti alkaa tulla uudestaan tunnistettavaksi.
Paikallisuudella ja aluepolitiikalla en tarkoita kotiseuturomantiikkaa, vaan sitä osaa identiteetistämme, minkä keskusta huolimattomuuttaan menetti, kun puolueessa hyväksytty kotikunta-maakunta-malli muuttui viiden sote-suuralueen kautta 18 maakunnaksi, jotka jäivät saavuttamatta.
Paikallisuus ja paikallinen päätösvalta hämärtyivät perspektiivistä.
Katri Kulmunin puhe aluepolitiikasta tarvitsee tuekseen koko puolueessa laajan koulutuksen ja seminaarien sarjan, jossa keskusta ensin itse jälleen uudelleen ymmärtää, mitä aluepolitiikka on.
Aluepolitiikan historia ja tarkoitus, EU:n aluepolitiikka, muu aluekehitykseen vaikuttava päätöksenteko, aluemaantiede ja aluetaloudet pitää perata kunnolla, ymmärtää kunkin maakunnan kehityshaasteet ja tiedostaa, että todellisuudessa alueet myös asettuvat vastakkain ja kilpailuasetelmaan, vaikka tätä miten kiistettäisiin.
Aluepolitiikan ja aluekehityksen, hajautuksen, hallinnon desentralisaation ja luonnonvarapolitiikan avulla vastataan myös globaaleihin haasteisiin.
Kun tässä perkasin näihin asioihin liittyviä konkreettisia aloitteita tästä hetkestä taaksepäin, tulin siihen tulokseen, että viimeinen kunnollinen ehdotus oli Matti Vanhasen vuoden 2009 ”kasvualoite”, joka jäi aloitteeksi. Kannattaa perehtyä ja toteuttaakin.
Tuoreen mielipidetiedustelun mukaan esimerkiksi heikommin kehittyneiden alueiden tukemisella ja valtion työpaikkojen hajauttamisella on laaja kansalaisten tuki.
On luovuuden ja osaamisen puutetta, jos ei panna toimeksi.
Otsikkoa muokattu 2.10. klo 15:42