Menen turvametsään
Olen ilahtunut siitä että kotikulmillenikin on perustettu koirametsä. Se on aidattu parin hehtaarin alue, jonka voi vuokrata ihan vain omille koirilleen. Yleisissä koirapuistoissahan tuppaa välillä käymään niin, että varsinkin uroskoirat purevat toisiaan. Tiedätte ne ”meidän koira ei tee mitään” -tyypit.
Pienen koiran omistajana olen aikanaan ajellut iltayöstä ympäri maakuntaa odottamassa, että päivystävä eläinlääkäri vapautuu tuotantoeläinten hoitamisesta. Maksullisessa koirapuistossa ”vahinkoa” ei olisi käynyt.
Hyvät liikeideat ovat usein yksinkertaisia ja niitä voi jatkojalostaa. Minä haluan yksityisajan koirametsään, ihan vain itselleni.
Jokaisen miehen sisällä asuu pikkupoika. Jokaisen pikkupojan (anteeksi vaan tämä yksioikoinen toksinen maskuliinisuus) tai siis melkein jokaisen pikkupojan sisällä asuu sankarihahmo; Tarzan, Teräsmies, Hämähäkkimies, Rambo tai Mustanaamio. Rokan Antti!
Tunnen kehollista epävarmuutta, enkä siksi voi mennä sankarihahmovarustuksessa yleisiin metsiin. Toinen asia on se, että kun vanha mahakas äijä painaa siellä leopardikuvioisissa kalsareissa, niin minä ainakin soittaisin poliisin, taas itsensäpaljastajapedofiilikirvesmurhaaja!
Tuntihotellin tapaan vuokratussa koirametsässä täytyy olla aikoja myös ihmisille. Niin keskustalainen (maalaisliittolainen) kuin olenkin, niin yksi johtavista periaatteistani on ollut, että asfaltin ulkopuolelle ei astuta.
Tilapäisesti vuokrattavassa tuntimetsässä on parin metrin aita ympärillä. Aita ei ehkä pidä poissa käärmeitä, mutta karhut, sudet, vesikauhuiset ketut, hullupäiset hirvet ja lihansyöjäjänikset kuitenkin.
Luin, että koirametsässä on myös autonrenkaista kyhätty agilityrata. Voisinko esiintyä siellä militarian jäännöserämyymälästä hankitussa maastopuvussa merijalkaväen valiosoturina?
Ainakin tulen käyttämään grillipaikkaa. Sankariharhoissani olen itse käsin pyydystänyt erittäin ravitsevan elukan. Hyvin harvinainen, hyvin vaarallinen. Olette saattaneet kuulla siitä, sen nimi on kabanossi.
Parin tunnin varaus riittänee, sen jälkeen jaksaa taas ihmisiä. Kirjailija Juha Itkonen kertoi haluavansa Suomen, jossa vieraat ihmisetkin juttelevat toisilleen arkisissa tilanteissa. Menisi kuplastaan vaikka Lappeenrantaan.