Käteisjäärä

Pakina

Onhan se nyt ihmettä, että ei voi maksaa rahalla! Karrikoidusti tuo voisi olla lausumaani. Kyllä, on minulla kaikenlaisia kortteja, mutta silti uskon vanhaan viisauteen; kolme asiaa eivät mene koskaan muodista, gintonic, musta väri ja käteinen raha.

Tietenkin kuljin 70-luvulla kehityksen kärjessä. Oli ana-digi kello ja autossa viisi vaihdetta ja shekkivihko. Niitä kirjoiteltiin ja oltiin niin mestareita. Hauska yksityiskohta. Postipankki lähetti sen oranssinpunaisen tilikuoren joka ainoan tilitapahtuman jälkeen. Sen reaaliaikaisempaan ei silloin päästy.

Pidän aina käteistä päällä. Kun käteissaldo menee alle satasen, ahdistun. On käytävä pankkiautomaatilla ottamassa vähän lisää. Ei siitä ikuisuutta ole kun istuin aina pankkisalissa vuoronumerolappu peukalon alla hioten. Odottelin, että eläkettään nostamaan tullut mummo näytteli virkailijalle lastenlastensa kuvat ja kertoi sairaudet. Ihailin pankkirouvien empatiaa.

Tiedetään, tiedetään, on hienot lähimaksuominaisuudet. Ei käy, maksetaan rahalla. Ei ole rehellistä peliä sellainen vilauttelu.

Mihinkäs minulla kiire. Mutta verenpaineeni nousee aina näiden rahattomien kanssa. Siis tileillään voi olla miljoona, mistä minä sen tiedän. Mutta, kirosana, kun ei ole aikuisella ihmisellä kahvikupin hintaa! Eikö vielä räplää siihen väärän koodin, aletaan alusta. Ja hehheh, miten minä nyt niin ajatuksissani, apteekin kanta-asiakaskorttihan tämä.

Olen ollut Tallinnan viinakaupan kassajonossa, kun koko Tallinnan järjestelmä kyykkäsi. Alkoi tavaton köyhien kiroilu. Kärryjä hylättiin, mieliä musteni. Minä, naurettava käteisjäärä, laitoin kortin takaisin lompsaan ja otin setelitukon. Aina pitää miehellä olla rahaa.

Lomakohteessani pelataan käteisellä. Ennen euroja pelattiin matkashekeillä. Niitä päivittäin vaihtanut pankkiherra moitti rahankäyttöäni. Nurkkabaareissa eivät vieläkään ole nähneet korttihöyliä kuin elokuvissa. Hienoa!

Koko tämä käteisjuttu on lapsuuden opetuksia. Oltiin ravikilpailureissulla ollessani joku 12-vuotias. Isoisä kaivoi jossain huoltoasemalla, kun istuttiin kahdestaan autossa, povitaskustaan sellaisen maalaismiehen lämiskän, näytti että seitsemänsataa pitää miehellä olla aina mukana.

Katsoin just muunnoslaskurista että se oli noin 1.500 euroa. Oli lähdetty.

Jari Nenonen Jari Nenonen on haminalainen kirjailija ja pakinoitsija. Hän on kirjoittanut Suomenmaahan vuodesta 1977. Nenosen motto on "Ei se niin vakavaa ole”.

Ei kommentteja

Voit kommentoida kirjauduttuasi palveluun. Tarvitset kirjautumiseen Suomenmaa-tunnuksen