Ellei meno muutu, Marinin hallitus ei pääsiäistä näe
Alkavaa viikonloppua voi huoletta luonnehtia kotimaiseksi politiikan superviikonlopuksi.
Koolla on neljä hallituspuolueiden puoluevaltuustoa eri puolilla Suomea ja puolueiden sisäisten asioiden lisäksi hallitusyhteistyön tila puhuttaa varmasti – osin luultavasti jopa niin sanotuin suurin kirjaimin.
Pääministeri Sanna Marinin hallitukselle syksy on ollut umpisurkea.
Alkusyksyn budjettiriihen hallitus selvitti vielä lykkäämällä hankalia asioita osin eteenpäin. Veikkauksen edunsaajien jo sovituista leikkauksista leimahti kuitenkin jupakka, joka myrkytti ilmapiirin perin pohjin ja jumitti jotenkuten kitkuttamaan lähteneen punamulta-akselin.
On joutavaa enää väitellä siitä, kuka veikkausveivauksessa oli oikeassa ja kuka väärässä ja kuka kävi tönäisemässä kenetkin bussin alle. Puolueiden ja puolueihmisten henkiseen rakenteeseen kuuluu nähdä vika aina vastapuolessa, ei koskaan omassa toiminnassa.
Poliittisista pöytätavoista voisi joku vanhempi valtiomies tai -nainen kyllä pitää luennon kiistaosapuolille. Ainoita voittajia olivat oppositio ja Veikkauksen edunsaajat, jotka pelastuivat leikkauksilta ainakin vielä vuodeksi.
Sekä keskustan että demarien olisi pitänyt kyetä nousemaan poteroistaan ja todeta, että pieleen meni ja vikaa oli kummassakin. Mitään puhdistavaa keskustelua ei ole kuitenkaan käyty ja asia jäi virtahevoksi hallituksen kammariin. Marin kokee ilmeisesti myös keskustan loanneen ja kampittaneen häntä tahallaan.
Vaikka tästä ei sinänsä lie ollut kyse, kritiikki Marinin johtamista, pelisilmän puutetta ja laitavasemmistolaista ajattelua kohtaan on keskustassa kovaa. Nurinaa on kuulunut SDP:stäkin, niin itsevaltaisesta johtamisesta kuin ”nuorekkaista” imagotempuistakin.
Oireellista oli, että valtiovarainministeri Annika Saarikko lähti jostakin syystä tv-kameroiden edessä moittimaan pääministeriä siitä, että tämä ei saanut hallituksen rivejä kokoon EU:n ilmastotaksonomiassa, vaikka keskusta sai ajettua oman kantansa läpi. Jälkikäteen Saarikko tosin pahoitteli sanavalintojaan pääministerille.
Kun Saarikko valittiin viime syksynä keskustan johtoon, moni uskoi hallituksen sisäisen kemian paranevan. Toisin on käynyt, ja nyt tilanne on vielä huonompi.
Konfliktit varsinkin vihreiden kanssa ovat jatkuneet ja kärjistyneet ja poliittisessa nokittelussa on nähty jopa kostonkierrettä. Helpottaako ammattipoliitikoksi tiedetyn Emma Karin siirtyminen hallitusviisikkoon Maria Ohisalon äitiyslomatuuraajaksi tilannetta, jää lähikuukausina nähtäväksi.
Keskustaa ahdistaa hallituselossa myös se, että se kokee joutuvansa kamppailemaan jatkuvasti yksin neljää muuta puoluetta vastaan. Hallituksen toisen porvaripuolueen RKP:n koetaan juoksevan pääministerin helmoihin lähes asiassa kuin asiassa.
Joulukuussa Marinin hallitus tekee tällä tietoa viimeisen megaluokan poliittisen päätöksensä, kun se päättää uusien hävittäjien hankinnasta ilmavoimille.
Näennäisesti melko epäpoliittiseen, mutta turvallisuuspoliittisesti merkittävään ja kauaskantoiseen päätökseen tarvitaan poliittinen hallitus. Tuskinpa yhdelläkään hallituspuolueella on myöskään haluja kriisiyttää hallituseloa tammikuun aluevaalien alla. Eduskunnan budjettikiireet, joulunaika ja istuntotauko saattavat nekin rauhoittaa tilannetta.
Kevätkaudella hallitusta odottaa kuitenkin raskas kattaus asioita työllisyyspäätöksistä kehysratkaisuun. Jos ilmastotoimista, EU-linjasta tai talouspolitiikasta ei löydy enää yhteistä säveltä, hallitus on periaatteessa helppo kaataa niihin.
Mutta entäpä sitten? Hyvin tiedossa on, että uuden toimintakykyisen hallituksen kokoaminen nykyisestä eduskunnasta voi olla kiven alla.
Ennenaikaiset eduskuntavaalit – joita ei ole nähty sitten 1970-luvun – olisivat kannatuskuopassa yhä rypevälle keskustalle luultavasti karmea katastrofi. Myös SDP olisi suuressa vaarassa menettää pääministeripuolueen asemansa. Oppositio kuittaisi ja kiittäisi.
Hallitusten hajottaminen vaalitaktisista syistä on myös moraalisesti kestämätöntä. Eduskunnat on tarkoitettu istumaan koko vaalikauden, mieluummin hallituksetkin. Hajotusvaalien pitää olla aina vihoviimeinen ja pahnanpohjimmainen vaihtoehto.
Marinin hallituksen lienee sittenkin viisainta yrittää vielä jatkaa vaikka hammasta purren ja kirjoittaa vielä uskottava yhteinen tarina loppuvaalikaudelle, muuten voi periä hukka.
Yksi, joskin meikäläisessä poliittisessa kulttuurissa epäsovinnainen vaihtoehto saattaisi tosin olla: hallituksen jatkaminen punavihreänä vähemmistöhallituksena ilman keskustaa vaikkapa sopimuksella, jossa keskusta lupautuisi takaamaan hallitusohjelmassa yhteisesti sovitut asiat ja muu olisi muuta.
Riskinottoa sekin olisi, mutta ei välttämättä yhtään ideologisesti kirjavaa ja riitaista monipuoluehallitusta huonompi vaihtoehto.
Kannattaisikohan edes kokeilla?