Siirtyykö metsätaloutemme kasvottomien yhtiötilojen kauteen?
Syksyn hirvijahdin käynnistyttyä useampikin metsästysseura lienee saanut tuntuman metsätaloudessamme tapahtuvaan muutokseen. Seuran perinteisten metsästysmaiden keskellä oli tapahtunut omistajanvaihdos. Aikoinaan isojaossa paikalliselle maa- ja metsätilalliselle lohkottu metsäpalsta oli siirtynyt kasvottomalle sijoitusyhtiölle.
Hirvijahti ei sijoitusyhtiötä varsinaisesti kiinnosta. Taloustavoitteensa mukaisesti yhtiö haluaa metsistään vain mahdollisimman korkeaa vuosituloa. Yhtiölle on luonnollista, että se ehdottaa metsästysseuralle ostamistaan maista vuotuista hehtaarimaksua, hieman pellonvuokran tapaan.
Metsästysseurat eivät ehdotukseen hevillä lämpene. Saman periaatteen vuosivuokra pitäisi asettaa muillekin hehtaareille, oli sitten kyse normaalien seuranjäsenten maista tai metsästystä harrastamattomien paikallisten metsätilallisten maista. Muutos ei sovi metsästysseurojen perinteisiin sääntöihin.
Metsästysseuran maita halkova sijoitusyhtiön palsta on rajattava pois hirvijahdista. Se on rajattava aina ajomiesten liikkumisia myöten. Metsästys vaikeutuu.
Tuskin yhden yhtiöpalstan jääminen pois metsästyksestä vielä vaikuttaa alueen hirvikantoihin. Eipä se vielä lisänne metsänhoitoa kiusaavia männyn taimikoiden hirvituhojakaan. Mutta muutos vaikuttaa ajatteluumme hirvijahdin tulevaisuudesta. Muutoksen myötä alkaa huolestuttaa mikä on koko metsätaloutemme tulevaisuus.
Brittiläinen talousajattelija John Locke kirjoitti jo vuonna 1690, että kansakunnan maa- ja metsätalous tuottaa parhaiten perhepohjalta. Hänen mielestään viljelijäperheiden tulee itse omistaa maa, mutta enintään sen verran kuin kukin perhe pystyy itse viljelemään ja hyödyntämään.
Brittiajattelijan oivallus on ollut itsestään selvyys Suomen maa- ja metsätaloudessa aina isojaosta lähtien. Isojako käynnistyi Ruotsi-Suomessa 1700-luvun puolivälissä. Aiempia kruununmaita alettiin jakaa paikallisille asukkaille manttaaliopilla. Sana manttaali (mantal) viittaa päälukuun, perheenjäsenten määrään minkä lohkottavan maapalstan viljelyn laskettiin normaalimenetelmin elättävän.
Väkiluku oli silloin alhainen. Tiukka manttaalilaskenta varmensi, että kaikkia kruununmaita ei perheille jaettu. Jakamattomat maat nimettiin valtionmetsiksi. Yhtiömetsiä isojako ei sen sijaan tuntenut.
John Locken oppi ja sitä seurannut isojako kehittivät sekä maa- että metsätalouttamme 200 vuoden ajan. Suomessa isojako päättyi käytännössä Kuusamoon 1960-luvulla. Tosin viimeinen virallinen, pienen mittakaavan isojako tehtiin 1989 Jurmon saarella Turun edustalla.
Olemmeko siirtymässä perinteisestä perhemetsätaloudesta yhtiötalouteen, tutun paikallisista metsätilallisista kasvottomiin metsänomistajiin? Kiihtyvä kehitys on nähtävissä viime aikojen metsätilojen kaupoissa, etenkin Pohjois-Suomessa.
Yhtiötalous kuuluu hyvinvoinnin yhteiskuntamme nykyaikaan. Menestyvät yhtiöt jakavat osinkoja, järjestävät osakeanteja ja ylipäänsä laajenevat. Mutta yhtiömetsät eivät voi rajattomasti laajeta, muun osakeyhtiön tapaan. Maapinta-alamme on rajallinen niin Suomessa kuin koko maapallolla.
Metsätaloudessamme muutos näyttää kuitenkin jo vääjäämättömästi etenevän. Metsästysseurojen jäseniä muutos hirvittää.
Veli Pohjonen
Maatalous- ja metsätieteiden tohtori
Metsänhoitotieteen dosentti Helsingin yliopistossa
Metsätalouden energiatuotannon emeritusprofessori Joensuun yliopistossa