Lukijalta: Kuka minua vanhana hoitaa?
Suomalainen hyvinvointivaltio perustuu sukupolvien väliseen ketjuun. Lapset kasvatetaan ja koulutetaan, työikäiset rahoittavat veroillaan yhteisiä palveluja ja eläkkeitä, ja vanhuudessa ihmiset tarvitsevat jälleen muiden työtä ja yhteiskunnan tukea.
Järjestelmän jatkuvuudelle on yksi olennainen ehto: seuraavia sukupolvia syntyy riittävästi.
Suomessa syntyvyys on kuitenkin ollut jo vuosikymmeniä liian matala. Samalla väestö ikääntyy nopeasti.
Yksittäisen ihmisen lapsiluku on yksityinen asia. Vuosikymmeniä jatkunut väestötason syntyvyyden lasku on kuitenkin yhteiskunnallinen vastuu- ja kestävyyskysymys. Sen seurauksia ei voi enää sivuuttaa toteamalla, että kyse on vain ihmisten henkilökohtaisista valinnoista.
Se näkyy julkisessa taloudessa. Valtiovarainministeriö arvioi Suomen julkisen talouden kestävyysvajeeksi noin 7,5 miljardia euroa. Väestön ikääntyminen on yksi sen keskeisistä syistä. Työikäisiä on suhteessa vähemmän samalla kun eläkkeiden ja sosiaali- ja terveyspalvelujen tarve kasvaa.
Eläkejärjestelmä tekee asian konkreettiseksi. Nykyisten eläkeläisten eläkkeitä rahoitetaan suurelta osin nykyisten työntekijöiden maksuilla. Myös hyvinvointipalvelut tarvitsevat tekijöitä ja niiden rahoittamiseen veronmaksajia.
Hyvinvointivaltio rakennettiin aikana, jolloin syntyvät ikäluokat olivat nykyisiä suurempia. Nyt tämä perusedellytys on oleellisesti muuttunut. Siksi emme voi ratkaista ongelmaa vain sopeuttamalla menoja pienenevän työikäisen väestön mukaan.
Tarvitsemme parempaa työllisyyttä ja tuottavuutta, työkyvyn vahvistamista ja hallittua maahanmuuttoa. Ikääntyneiden toimintakykyyn kannattaa panostaa, jotta mahdollisimman moni voisi elää hyvää ja itsenäistä vanhuutta mahdollisimman pitkään.
Tarvitsemme myös enemmän lapsia.
Lapsia ei tietenkään saada valtiontalouden vuoksi. Yhteiskunnan tehtävä on kuitenkin huolehtia siitä, että lapsia toivovilla on mahdollisuus perustaa perhe. Suomessa moni saa vähemmän lapsia kuin olisi halunnut.
Perheen perustamista siirretään, ja päätöksiin vaikuttavat muun muassa asumisen hinta, toimeentulon epävarmuus ja työn ja perheen yhteensovittaminen.
Näihin asioihin voidaan vaikuttaa.
Samalla meidän pitäisi ajatella vanhuuteen varautumista nykyistä laajemmin. Nuorena vanhuus tuntuu kaukaiselta. Eläkkeeseen säästämisen ja omasta terveydestä huolehtimisen lisäksi olisi hyvä pysähtyä yhden kysymyksen äärelle: kuka minua vanhana hoitaa?
Kysymys ei tarkoita, että lasten pitäisi huolehtia vanhemmistaan. Se tarkoittaa, että jokainen meistä on riippuvainen seuraavista sukupolvista. Jonain päivänä tarvitsemme lääkäreitä, hoitajia, kotihoitajia, veronmaksajia ja ihmisiä, jotka pitävät yhteiskunnan toiminnassa.
Siksi tätä kysymystä olisi hyvä ajatella jo nuoremmassa iässä. Ei siksi, että lapsia pitäisi hankkia velvollisuudesta, vaan siksi, että ymmärtäisimme oman vastuumme yhteiskunnan jatkuvuudesta.
Meillä on oikeus odottaa, että yhteiskunta huolehtii meistä vanhuudessa. Samalla meillä on vastuu siitä, että seuraavalla sukupolvella on siihen mahdollisuus.
Sukupolvien välinen sopimus ei voi olla yksisuuntainen. Hyvinvointivaltion tulevaisuus riippuu siitä, pystymmekö huolehtimaan sekä nykyisistä että tulevista sukupolvista.
Hanna Holma
TtK
aluevaltuutettu (kesk.)
Kangasala
Tällä palstalla Suomenmaan lukijat voivat käydä avointa keskustelua mieltään askarruttavista ajankohtaisista aiheista. Toimituksella on oikeus editoida kirjoituksia. Voit jättää kirjoituksen osoitteessa: https://www.suomenmaa.fi/kategoria/mielipide/