Kansallisuusaate voi olla myös vaarallinen käyttövoima
Suuresti arvostamani Timo Laaninen kirjoitti Suomenmaassa (5/2022) kansallisuusaatteesta.
Laaninen etsi sille tähän päivään sopivaa mutta keskustan aateperintöön pohjaavaa tulkintaa. Varmaa vastausta hän ei löytänyt, mutta ehdotti keskustan ohjelman ensimmäiseksi lauseeksi samaa kuin Alkio aikanaan:
”Keskusta perustaa työnsä kansalliselle pohjalle.”
Kirjoituksensa otsikoksi Laaninen pani kuitenkin jo näin:
”Kansallisuusaate sopii edelleen keskustan käyttövoimaksi.”
Jos tällä tarkoitetaan uudenlaisia korostuksia tai painotuksia, pyydän saada vastustaa.
Kansallisuusaate on toiselta nimeltään nationalismi. Termi on herkkä. Mitä sillä tarkoitamme. Mitä se merkitsee käytännössä?
Kielitoimiston sanakirja antaa hakusanalle ”nationalismi” kolme merkitystä. Se voi olla (A.) kansallismielisyyttä, oman kansan, kielen ja kulttuurin arvostamista ja suosimista. Se voi tarkoittaa myös (B.) kansallisuusaatetta, vaatimusta oman kansan vapaudesta, oman kielen käyttämisestä ja oman kulttuurin kehittämisestä.
Mutta nationalismi voi olla myös (C.) kansalliskiihkoa, katsomusta oman kansan paremmuudesta. Sellaisena kansallisuusaate on myrkkyä, mistä pitää pysyä loitolla.
Alkion aikaan kansallisuusaatteella oli tehtävää. Sitä tarvittiin Suomi-nimisen kansakunnan vakiinnuttamiseksi maailman kartalle.
Tätä tarvetta ei enää ole. Meillä on paikkamme. Meidät tunnetaan. Meidän ei tarvitse kantaa nationalistista huolta olemassaoloamme. Pikemminkin saamme jarrutella, ettemme ylpisty liiaksi. Ihmisiä vain olemme mekin.
Mutta miten yhä kansainvälisemmäksi käyvä nuorisomme (siinä on myös keskustan tulevaisuus) kansallisuusaatteen kokee? Entä miten maahan muuttanut tai maahanmuuttajataustainen sellaisen keskustalaisen käyttövoiman tuntee, jonka pohjalla onkin suomalainen nationalismi?
Oikea vastaus on se, miten he itse kokevat, ei se, mitä me aatteiden juhlallisella esiintuomisella tarkoitamme, jos nyt osaamme sen edes sanoittaa…
Maailmamme muuttuu niin, että koko suomalainen-termi on joskus onneton.
Laanisen kirjoitus pohjasi historiaan. Löytyykö sieltä lääkkeitä tulevaisuuteen?
Ei. Historia on tunnettava ja siitä on otettava oppiakin, mutta tulevaisuuden suuntaviivat on haettava tulevaisuudesta, ei menneisyydestä.
Maailma siis muuttuu, ja raja-aitojen on yhä madalluttava. Ainakaan niitä ei pidä pönkittää. Emme voi linnoittautua omiin oloihimme. Mutta eikö kansallisuusaate käyttövoimana rakenna juuri niitä raja-aitoja, kun se sulkee muut ulkopuolelle?
Senkin sanon, että periaatteet eivät sovi vaalitaktisiin peleihin.
Kansallisuusaatteen käyttövoima voi siis nostattaa myös sellaisia ajatuksia, että me suomalaiset olisimme muka jotenkin parempia kuin muut.
Onkohan se ihmisyysaatteen mukaista? Ei ole.
Nähkääs, kansallisuusaatteen oikealta polulta ei tarvitse paljonkaan horjahtaa, kun jo ollaan naapurin kurkussa. Kansallisuusaate on käyttövoimana kaikissa sodissa. Liput liehuvat, torvet soittavat marssilauluja, sankareille jaetaan mitaleja – ja hautoja kaivetaan. Kansallisuusaatteen avulla on nöyryytetty ja alistettu, pullisteltu ja hyökkäilty.
Kansallisuusaate on ollut käyttövoimana maailmansodissa. Se on autoritaaristen hallintojen ja diktaattorien keino. Sitä käyttävät demokraattisesti valitutkin johtajat (Trump, Erdogan, Orban, Bolsonaro…)
Kansallisuusaate voi siis olla vaarallinen käyttövoima. Sitä voi olla vaikea hallita.
Parasta siis, kun kansallisuusaatteemme on ikään kuin lainausmerkeissä, hiljaista tietoisuutta omasta itsestä osana yhteistä maailmaa, mutta ilman turhaa korostamista.
Ajattelen, että tätä mieltä se Laaninenkin loppujen lopuksi on.
Laaninen kirjoittaa: ”Keskustan kansallismielisyys taitaa jäädä ainakin nuorten silmissä puoluekokousten kansallispukujen varaan.” Sitten hän kysyy:
”Riittävätkö kansallispuvut todisteeksi siitä, että kansallisuusaate kuuluu edelleen keskustan perusvarustukseen?”
Vastaan: Joo, riittävät. Kunhan puukot pidetään tupessa.
Juha Mauno
Pukkila