Jäljet pelottavat
Ihminen valintoineen jättää jälkensä maailmaan. Jäljet voivat olla hyvin konkreettista festarikansan roskaa puistonurmikolla tai ekologisempaan elämäntapaan kehottavia yleishyödyllisiä huomautuksia siitä, ettei saa kasvattaa nk. hiilijalanjälkeä.
Suomen päättäjät ovat joutuneet nyt tekemään ainutlaatuisia ja odottamattomiakin päätöksiä, joiden jälkiä emme voi kokonaan ennustaa, mutta toiminta on ollut uskottavan vakuuttavaa ja vakaata, joten jäljet odotetut seuraukset siis nuo jäljet eivät suuresti pelota.
Sanonta jäljet pelottavat tulee antiikin sadusta, jonka kirjoitti Aisopos. Opettavainen eläinsatu kertoo sairastuneesta eläinten kuninkaasta leijonasta, joka vetäytyi luolaansa ja pyysi muita eläimiä katsomaan vointiaan.
Vuohi ja sitten lammaskin meni luolaan. Leijona kutsui ketun myös, mutta kun edelliset eivät olleet palanneet luolasta, kettu ei suostunut sinne menemään.
Arvata voi jokainen, miksi nuo kaksi ensimmäistä eivät koskaan luolasta palanneet ja leijona itse virkistyi ja parani.
Nykyaika jättää jälkeensä sähköisiä jälkiä, mutta niiden säilyvyys lienee kyseenalaista. Taide- ja kulttuurihistoria koostuu suurelta osin konkreettisista menneisyyden viesteistä, arkkitehtuurista, maalauksista, sävellyksistä ja kirjoista, jos nuo historian jäljet typistää peruspaketiksi.
Maailman viimeaikaiset myllerrykset ovat hiljentäneet hiilijälkikeskustelua, vaikka se olisi nyt paikallaan.
Tutkia voisi ja vertailla rauhan ja sodan hiilijalanjälkiä. Diplomatian ja mielettömyyksien jättämät jäljet voisi media ottaa tarkasteluun.
Sotien sammuttua jää jälkiä, konkreettisia raunioita ja ihmismielen murtumia.
Historia toistaa itseään valitettavasti, vaikka tuolle sanonnalle usein hymähdetään.
Yleissivistävässä opetuksessa tulisi enemmän keskittyä menneiden aikojen ajatuksiin eri elämän alueilla, pohtia syitä ja seurauksia siis mitä jälkiä mistäkin on jäänyt jäljelle.
Aune Linnimäki
Rantasalmi
taidehistorioitsija