Euroopasta puuttuu Kekkonen
Luin äsken venäläisestä Ogonjok-viikkolehdestä Aleksandr Gorbunovin artikkelin poliitikosta, jota olen aina syvästi kunnioittanut – Suomen presidentti Urho Kaleva Kekkosesta.
Hän on todella ainutlaatuinen persoona, lohen sukua, kuten historioitsija ja diplomaatti Juhani Suomi kirjoitti. Kekkonen ei pelännyt menemästä mitään päävirtaa vastaan kun oli varma, että uusi koski on voitettava matkalla maansa parempaan tulevaisuuteen.
Olen samaa mieltä kirjoittajan ja useiden muiden kanssa Kekkosen ainutlaatuisuudesta XX. vuosisadan maailmanluokan poliitikkona. Kekkosen vuosisata oli ainakin yhtä vaikea kuin meidän elämämme aika.
Palasin juuri Mustaltamereltä. Muisteltiin vanhojen abhasialaisten ystävieni kanssa menneita aikoja, muun muassa vuotta 1969, kun silloinen Neuvostoliiton pääministeri Aleksei Kosygin ja hänen hyvä ystävä Urho Kekkonen tekivät pitkän patikkamatkan Kaukasuksen vuoristossa Kodorin rotkossa ja Kluhorin solan kautta.
Kerroin ystävilleni vuosi sitten Tasavallan presidentti Sauli Niinistölle ja hänen ”urheiluystävälleen” Valdimir Putinille lähettämästäni sähkösanomasta.
Ehdotin päämiehille saman vaelluksen toistamista. Rohkenin jopa ehdottaa itseäni, Neuvostoliiton vuorikiipeilymestaria ja vuoriseutujen asiantuntijaa, mahdolliseksi matkaoppaaksi.
Moskovassa katsoin netistä 50 vuoden takaisista tapahtumista. Mukava yllätys oli se, että muisto johtajaystävien vuoristomatkasta elää edelleen. Siitä löytyi paljon kirjoituksia Urho Kekkosesta – Suomen kenties tunnetuimmasta presidentistä, joka opetti maailman kunnioittamaan Suomea.
Pitää olla tosi ainutlaatuinen henkilö jättäkseen itsestään sellaisen muiston meidän “mielettömänä aikanamme”, kun kaikki epäjumalat suistetaan valtaistuimiltaan ja unohdetaan jo 10–15 vuoden päästä.
Onnekseni suurin osa elämääni Neuvostoliiton ja Suomen kauppapoliittisten suhteiden hoitajana ajoittui Kekkosen aikakauteen, erityisesti 1970-lukuun, jota tunnetaan historiassa idänkaupan ”kultaisena vuosikymmenenä”.
Silloin, kiitos kahden naapurimaan johtajien ja erityisesti Kekkosen viisaudelle, koko maailmalle näytettiin itä–länsi-yhteistyön vahva potentiaali. Suomi, rinnan Saksan kanssa, oli sekä maamme tärkeimpiä kauppakumppaneita että idän ja lännen välinen silta.
Mittava työnjako ja erikoistuminen olivat silloin naapurimaiden valtiopolitiikkaa, jonka tavoitteena oli yhteistyökumppaneiden teknologisen kehityksen edistäminen ja molempien vahvuuksien hyödyntäminen.
Tulos eli kumppaneiden hyvinvoinnin ja kansainvälisen kilpailukyvyn kohoaminen oli ilmeinen. En muista, etta Suomessa olisi kovin paljon tällaisen politiikan vastustajia. Ne harvat, jotka vastustivat yhteistyötä, kuuluivat “lännen marginaalien” ikivanhaan lahkoon.
En edes puhu Kekkosen jalosta panoksesta Euroopan ja maailman politiikkaan. Tarkoitan Helsingissä vuonna 1975 pidettyä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokousta, joka vuosikymmeniksi teki lopun kylmän sodan mielettömyydestä.
Kukaan tervejärkinen poliitikko ei voinut silloin väittää, ettei Kekkonen olisi maansa patriootti puhumattakaan siitä, että hän olisi Kremlin asiamies. Tämä kaikki on perusteeton valhe, joka on tänä päivänä valitettavasti muuttunut monen poliitikon ja median tunnusmerkiksi.
Kekkonen oli aina Suomen asialla. Suomettumisen käsite ei silloin vakiintunut yleiseen käyttöön. Sen teki tyhjäksi itse Kekkonen.
Myöhemmin tohtori Esa Seppänen, Kekkosen entinen adjutantti ja useiden Kekkosesta kertovien kirjojen kirjailija, otti käyttöön ”kekkostumisen” termin. Sillä tarkoitettiin diplomaattinen taito vakuuttaa toisen maan johto sille ehdotetun hankkeen tarkoituksenmukaisuudesta.
1980-luvun loppupuolisko ja 1990-luvun alku koittivat kohtalokkaiksi Suomen ja Venäjän suhteille. Urho Kekkonen poistui poliittiselta areenalta. Neuvostoliitossa alkoi Gorbatchevin outo ‘perestroika’, jota seurasivat maan hajoaminen ja ‘villi vuosikymmen’.
Tämän tuloksena maittemme kauppa on jyrkästi laskenut. Valitettavasti silloin molemmin puolin ei löytynyt Kekkosen tasoisia poliitikkoja, jotka olisivat pystyneet tajuamaan tällaisen perestroikan tuomaa vahinkoa.
“Kultaisen kauden” tilalle tulivat suhteiden taantuminen ja primitivismi. Suomen ulkopolitiikka suuntautui eenenevässä määrin länteen.
Suomen itsenäisyyden juhlavuonna 2017 Venäjän ulkoministeriön Kansainvälinen elämä -aikakausilehti tilasi minulta artikkelin itsenäisen Suomen 100-vuotiaasta taipaleesta.
Käytin pohjana tunnettujen suomalaisten historioitsijoiden kirjoituksia. 100 vuotta oli jaettu neljään eri vaiheeseen. Viimeisen, vuonna 1992 alkavan jakson nimeksi tuli ”Hyvä naapuruus Venäjän kanssa ja yhdentyminen länteen”.
Valitettavasti hyvännaapuruuden käsitekin on menettänyt entisen sisällön ja dynaamikan. Se on muuttunut arkitason hyväksinaapuruudeksi, jolloin naapurit eivät haittaa toisia eivätkä auta toinen toistaan.
Ihmiset turisteina toki käyvät toistensa kylässä. Samaan aikaan naapurit ovat varuillaan mihin tahansa uutisiin tulkiten niitä lännessä hyvin suositun jälkitodellisen realiteetin hengessä.
Tuleeko näin olemaan aina? En usko. Viimeiset trendit EU:ssa ovat osoituksena länsieurooppalaisten yhdentymisarvojen tietynlaisesta kriisistä ja samalla halusta löytää tie kriisin voittamiseksi.
Eräänä osoituksena tästä on Saksan ja sen liittokansleri Angela Merkelin yhä näkyvämpi pyrkimys Washingtonista riippumattoman ulko- ja talouspolitiikan harjoittamiseen. Siinä Venäjällä on oma sija, ainakin talouden puolella.
Ottamalla huomioon Suomen ja Saksan perinteisiä suhteita voidaan arvella, että maan ehdoton alistuminen Brysselin byrkratian valtaan olisi loppumassa. Se voi kääntyä päin versoavaa pragmaattisempaa ja keskinäisesti edullisempaa “saksalaislinjaa”.
Kun tähän lisätään “kekkostumisen” rikas perintö, niin hyvän naapuruuden renessanssi on hyvinkin mahdollinen. Tietenkin mikäli molemmilla puolilla löytyisi Kekkosen tason poliitikkoja.
Juri Piskulov
Kirjoittaja on taloustieteiden tohtori ja Kansainvälinen talouselämä -aikakauslehden päätoimittaja. Vuonna 2011 presidentti Tarja Halonen myönsi hänelle Valkoisen Ruusun kunniamerkin panoksesta hyvien naapurisuhteiden kehittämiseen.