Kriittiset raaka-aineet ja strateginen autonomia
Vielä muutama vuosi sitten ajateltiin monilla suunnilla, että globaali maailmantalous on entistä avoimempi ja rajattomampi. Saattoipa joku luottaa jopa siihen, että se olisi myös entistä reilumpi.
Tänään tiedetään, että noin ei ole käynyt. Protektionismi, kauppasodat ja epäreilu verokilpailu eivät ole maailmassa ainakaan vähentyneet. Päinvastoin strategisesti tärkeän oman suojelu on kasvussa.
Näissä oloissa myös Euroopassa on alettu pohtia kysymystä, kuinka haavoittuvainen EU on esimerkiksi luonnonvarojen saatavuuden suhteen.
Euroopan komissio julkisti muutama kuukausi sitten tiedonannon, joka kartoittaa kymmenen vuoden kuluessa nyt kolmannen kerran kriittisiin raaka-aineisiin liittyvän häiriönsietokyvyn Euroopassa. Asia on nyt parlamentin käsittelyssä. Olen ryhmäni varjoraportööri asiassa.
Parlamentin on tarkoitus arvioida, kuinka vakavasti komission listaamat kriittiset raaka-aineet uhkaavat EU:n strategista autonomiaa talouden eri osa-alueilla. Tarkoitus on myös pohtia, miten tänään kriittisten raaka-aineiden saatavuutta voitaisiin parantaa jatkossa.
Komission raportti tunnistaa 30 EU:n kannalta kriittistä raaka-ainetta. Viimeisen vuosikymmenen aikana yhä useammat raaka-aineista ovat tulleet EU:lle elintärkeiksi. Tuoreimmat näistä ovat bauksiitti, titaani, litium ja strontium. Saatavuuden riskien pääkriteerit ovat raaka-aineiden taloudellinen merkitys ja hankintariski. Eli niiden vähäinen tuottaminen unionin alueella ja ulkoa hankkimisen vaikeudet erityisissä tilanteissa.
Lentokoneet, led-lamput, puhelimet, koko puolijohdeteollisuus, akkuteollisuus, lämmönkestävä lasi, optoelektroniikka jne. ovat esimerkkejä toimialoista ja tuotteista, joissa sanottuja raaka-aineita käytetään.
Tunnistan myös Suomessa keskustelun, jonka ydin on, ”kyllä vaan kaikkea hyvää kaivoksista, muttei meidän takapihoilta”
Komission raportti osoittaa, että koko maailmassa useimpien kriittisten raaka-aineiden ylivoimaisesti suurin toimittaja on Kiina. Se tuottaa 98 prosenttia EU:n hankkimista harvinaisista maametalleista.
Muissakin Euroopan tarvitsemissa 30:ssä kriittisimmässä raaka-aineessa Kiina on ylivoimaisesti tärkein maa, tärkein noin 20 raaka-aineissa ja kolmen tärkeimmän joukossa lopuissakin 10 aineessa.
Yleisestikin uusiutumattomien luonnonvarojen riittävyys on suuri haaste koko maailmalle. Pelkästään uusien raaka-aineiden luonnosta kaivaminen ei tyydytä tarpeitamme. Tarvitaan myös radikaalisti nykyistä tehokkaammat kierrätysjärjestelmät ja valtavasti niihin liittyvää tutkimusta. Muuten ilmastokriisin rinnalle voi nousta toinen uhka, resurssikriisi.
Euroopalle uusiutumattoman teolliset raaka-aineet ovat myös moraalinen ja eettinen haaste. Rakennammeko entistä enemmän tulevaisuutta, jossain muualla maailmassa tapahtuvan kaivostoiminnan varaan? Tunnistan myös Suomessa keskustelun, jonka ydin on, ”kyllä vaan kaikkea hyvää kaivoksista, muttei meidän takapihoilta”.
Niinpä monet käyttämämme uusiutumattomat raaka-aineet tuotetaan ympäristöä valtavasti turmellen, monesti lapsityövoimalla ja ihmisoikeuksia karkeasti rikkoen.
Euroopan on siis aika ryhdistäytyä. Ei vähiten siksi, että esimerkiksi suunnitelmat sähköautoistamiseksi EU:ssa tarvitsevat kahdeksantoista kertaa nykyistä enemmän litiumia ja viisi kertaa enemmän kobolttia vuoteen 2030 mennessä kuin niitä tuotetaan. Työ on meneillään. Sen tuloksista tuonnempana.
