Yhdessä Orpon hallitus ansaitsee tuen
Kun covid otti Euroopankin kynsiinsä, Euroopan komissio toimi nopeasti, mutta teki samalla valtavan virheen. Jo huhtikuussa 2020 se alkoi myöntämään poikkeuksia valtiontukiin. Tämä tarkoitti iskua EU:n pyhintä periaatetta, reiluja sisämarkkinoita kohtaan. Olen kirjoitellut asiasta vuosien ajan.
Komissio myönsi nopeaan tahtiin 3.100 miljardin euron poikkeukset valtiontukisääntöihin. Myöhemmin uusilla kehyksillä lisättiin poikkeuksia 1000 miljardilla eurolla. Poikkeuksia sai miltei mihin tahansa. Mm. fossiilista energiaa sama EU, joka pyrki ajamaan vihreää siirtymää, salli vuonna 2022 jäsenmaiden tukea 122 miljardilla eurolla.
EU:n suurimmat jäsenmaat käyttivät valtiontukia surutta myös ostaakseen investointeja omiin maihinsa. Näissä toimissa ahkerin oli Saksa, joka on myöntänyt yksin puolijohde-, akku- ja vetyteollisuuden suurhankkeille yhteensä pitkälti yli 20 miljardia euroa normaalisti laittomia tukia. Saksan ja Ranskan ohella suuria valtiontukia ovat käyttäneet myös Italia ja Espanja sekä itäisen Euroopan jäsenmaat. Ne kun saavat yhteisvelallamme rahoitetut valtavat avustusmuotoiset alue- ja elvytystuet, Italian ja Espanja jopa 120 miljardia euroa.
Tällainen on pienen jäsenmaan kannalta pahinta mahdollista myrkkyä. Menettelyä on jälkikäteen perusteltu sillä, että ”kun se USA käynnisti ne IRA-tuet”.
Tällainen perustelu vie vikaan. EU:n valtiontukitoimet alkoivat 2,5 vuotta ennen kuin IRA käynnistyi 1.1.2023. Suomessa Marinin hallitus ei juurikaan reagoinut. Ei heti alkuun Orponkaan hallitus. Puhumattakaan, että komissio kritisoisi itse tekojaan. Euroopan tilintarkastustuomioistuimen aika tuore raportti ei kiitä komission valtiontukiratkaisuja.
Valtiontuet eivät ole auttaneet, niin kuin saattoi odottaakin, Euroopan taloudellista nousua. Kun tuet on kohta ”syöty”, ja jos ei uusia tule, vaara on, että Euroopan apatia jatkuu.
Tämän vaaran välttämiseksi von der Leyen valmistelutti kaksi raporttia, joiden sisältä haetaan nyt pelastusta. Kysymys on italialaisten ex-pääministereiden Enrico Lettan ja Mario Draghin raporteista. Lettan raportin huoli unionimaiden julkisen talouden ongelmista on jäänyt vähemmälle. Draghin raportista on tullut pelastusrengas, johon eri maat ja intressiryhmät tarttuvat eri kohdista kiinni.
Ehdotus 800 mrd euron vuosittaisen rahoituspotin, julkisen ja yksityisen, keräämisestä, jossa EU:n osuus 7 vuodelle olisi yhteensä tuo 800–1.000 miljardia euroa, kiehtoo monia. Peukkua sille näyttää myös Suomen EK. Vaikka se oli pitkään hiljaa valtiontuista, se sanoo nyt, että jotta valtiontuista päästäisiin, niin tarvittaisiin yhteisvelkaan perustuva uusi rahasto.
Yhteisvastuullisen rahaston suurimpia puolestapuhujia ovat mm. Italia ja Espanja, Ranska ja monet itäisen Euroopan maat. Niiden intressi on looginen: Ne ovat saaneet kaikista EU:n uusista rahoitusvälineistä, mm. elvytysrahastosta, leijonanosan.
Ymmärrän hyvin, että Ukrainan auttamiseksi ja Euroopan puolustuskyvyn kohentamiseksi tarvitaan EU:n yhteisiä, rajattuja rahoitusratkaisuja. Niissä Suomenkin kannattaa olla mukana. Mutta uusi 800 miljardin elvytysrahaston sukulaisrahasto, strategisten investointien rahasto, tai mikä nimi sitten olisikaan, sellaiseen Suomen ei pidä lähteä. Kaikki tuki Orpon hallitukselle tässä asiassa. Se kun on julistanut, ettei näihin mennä.
Yhteisvastuullisen rahaston suurimpia puolestapuhujia ovat mm. Italia ja Espanja, Ranska ja monet itäisen Euroopan maat. Niiden intressi on looginen: Ne ovat saaneet kaikista EU:n uusista rahoitusvälineistä, mm. elvytysrahastosta, leijonanosan.
Tämän voisi vielä jotenkin hyväksyäkin, jos rahat olisi käytetty näissä maissa aidosti eurooppalaisten yritysten innovatiivisuuden eli käytännössä tuottavuuden kohentamiseen. Mutta sinne ne eivät ole menneet, vaan aivan johonkin muuhun. Kuvitelma siitä, että nyt nuo itäisen Euroopan maat, Italia ym. olisivat valmiita rahoittamaan jotakin sellaista rahastoa, josta merkittäviä saajia olisi mm. Suomi, on joulusatua.
Sen sijaan, että Suomi tukisi tällaisia tulonsiirtounionista kertovia toimia, meidän tulisi tukea EU:n tutkimus-, kehittämis-, ja innovaatiorahoituksen lisäämistä esim. kaksinkertaiseksi nykyisestä noin 100 miljardista noin 200 miljardiin seitsemän vuoden ohjelmakaudelle.
Tämän rahoittamiseksi riittäisi, kun yksi neljäsosa unionin lähes 400 miljardin euron osin holtittomasta aluetuesta leikattaisiin kyseiseen tarkoitukseen.