Kesäteatteri opetti veteraaniakin

Olin kahtena viikonloppuna Keminmaan Pohjanrannassa kesäteatterin näyttelijänä. Esitin itseäni, kuten myös Martti Pura ja ohjaaja-käsikirjoittaja Paavo Väyrynen.  Idea oli, että näytettiin vanhoja uutisfilmejä tai haastatteluja, ja me kommentoimme niitä.

Näytelmä kertaili paitsi Väyrysen ja Mauno Koiviston yhteenottoja, myös Paavon usein traumaattisia suhteita mediaan.

Pääkaupungissa syntyvä ”yleinen mielipide” ei ole kohdellut silkkihansikkain keskustajohtajia ennen eikä nyt. Jokaista on lyöty, pilkattu ja parjattu.

Urho Kekkosen jälkeen kovimmin on mankeloitu Väyrystä. Joskus syystä, useimmiten syyttä tai ainakin aivan kohtuuttomasti.

Useimmat kohtaukset olivat meikäläiselle tuttuja, kuten jalasmökki, Karjalais-kirje, kassakaappisopimus sekä vuoden 1994 presidentinvaaleja edeltänyt MTV:n gallup-peli ja ”noottikriisi”, pohjanoteeraus Suomen poliittisen journalismin historiassa.

Mutta sekä alussa että lopussa oli uutta.

Näytelmä alkaa Koiviston haastattelusta Yle-uutisille, tekijänä Hannu Lehtilä, keväällä 1991. Koiviston hallituksen oli veikkailtu eroavan, mutta niin ei tapahtunutkaan.

Kymmenet kerrat on näytetty haastattelun kohtaa, jossa Koivisto kertoo hallituksellaan olevan elinaikaa juuri niin kauan kuin eduskunta sallii, koska hallituksen on nautittava eduskunnan luottamusta. Ja ilmoitti katsovansa, selviäisikö hän ”tästäkin tilanteesta”.

Kuten tiedetään, selvisi.

Helsingin Sanomien tulkinta oli, että pääministeri uhmasi siinä presidenttiä ja kieltäytyi eroamasta, eikä vanha UKK jaksanut viedä käskyään perille. Ja niin Suomi siirtyi presidentin yksinvallasta parlamentarismiin.

Tulkinta jäi elämään, vaikka oli väärä. Näytelmään hankitut dokumentit todistavat sen vakuuttavasti. Ottelua ei käyty Kekkosen ja Koiviston, vaan Kalevi Sorsan ja Koiviston välillä. Kyse oli SDP:n johtajuudesta ja presidenttiehdokkuudesta.

Koiviston hallitusta halusi kaataa Sorsa, ei Kekkonen. Sorsaa vastaan Koivisto varautui taistelemaan SDP:n seuraavassa puoluekokouksessa. ”Oletko sotilaan vaimo”, hän kertoi kysyneensä Tellervolta.

Olisi kovin suotavaa, että tästä syntyisi mahdollisimman laaja keskustelu. Olisi jo aika kertoa, mistä keväällä 1981 oli oikeasti kysymys.

Paras foorumi olisi tietysti Yle ja paras asiantuntija Hannu Lehtilä. Eiköhän Hesarissakin vielä muisteta, kuinka ja miksi myytti luotiin.

 Olisi jo aika kertoa, mistä keväällä 1981 oli oikeasti kysymys.

Melkein liikuttava oli näytelmän loppu, jossa kerrottiin – Seppo Lindblomiin nojautuen – Koiviston ja Väyrysen viimeisestä kontaktista. Aloite oli Koiviston, joka sanojensa mukaan ”kömpi korkean kynnyksen yli” kiittääkseen Väyrystä perinteisen ulkopoliittisen linjan puolustamisesta.

Vaikka oli hyväksynyt EU-jäsenyyden, Koivisto ei unionin kehityksestä pitänyt. Häntä harmitti ryntääminen federalistisimpien maiden joukkoon ja huoletti joutuminen Kaarle XII:n tielle, kun kiinnostus keskittyy länteen eikä itäsuhteisiin riitä välttämätöntä huomiota.

Turhan vähän muistettiin muistopuheissa tätä perin aiheellista huolta.