Suomen asemointi vaikuttaa keskustalaisuuteen
Vielä 1980-luvulla saattoi aktiivi keskustalainen perustella poliittista valintaansa seuraavalla tavalla:
– Valitsin nuorena keskustan, koska se oli Kekkosen puolue ja puolusti pienviljelijän asiaa.
Toinen perustelu palasi vuoteen 1918:
– Kannatan keskustaa, koska yhteiskunnassa ääripäät eivät ole hyväksi. Haluan estää niiden voimistumisen ja siksi kannatan keskustapolitiikkaa.
Vielä isompana kuvana keskustalaisuuden hyväksynnälle oli Suomen asema. Vaikka Suomi kurotti koko Kekkosen ajan länteen, kokivat suomalaiset, että he olivat ”välissä”. Suurvaltapoliittisesti lännen ja idän välissä; ideologisesti raa’an kapitalismin ja valtiojohtoisuuden välissä; historiallisesti Rooman ja Bysantin kiistamaa.
Olla suomalainen tarkoitti pakkoa selvitä näissä jännitteissä itse, ilman ulkopuolista apua. Tämä Suomelle määräytynyt rooli oli myös malli, jonka kautta keskustaa tulkittiin. Sen sisäpoliittisena sovelluksena oli kunnallispolitiikka: paikallisyhteisön tapa hoitaa omia asioita.
Nato-ratkaisu muuttaa näitäkin tulkintapohjia.
Suomen valtio ei enää toimi tai taiteile jossain jännitteiden keskellä. Se on itse, Venäjän luoman pakkotilanteen vuoksi joutunut valitsemaan Naton – siis lännen, USA:n muotoilemat realiteetit ja tietynlaisen puhdasoppisuuden.
Asioiden perimmäinen realiteetti pitkän aikaa tästä eteen päin on sotilaallinen.
Ainakin toistaiseksi Suomen valtiollinen rooli ei ole keskustalainen. Ja koko ajan osa suomalaisista kirjoittaa aktiivisesti historiaa uusiksi väittäen menneitä ratkaisuja virheiksi.
Poliittisen elämän tulkintapohjan muutokset iskevät keskustaan samalla voimalla kuin maakuntalehtien journalismin muutos tai globalisaation aikaansaama sosiologinen muutos.
Meidän pitäisi siis miettiä, miten Nato-jäsenyys muuttaa keskustalaisuutta. Suoraan sanoen: pitäisi löytää ”äärimmäinen tapa” olla keskustalainen. Siihen pitäisi liittyä positiivinen maapuolustuspainotus, jostain uudesta näkökulmasta.
Pitäisi löytää ”äärimmäinen tapa” olla keskustalainen.
Löydän vastaukseksi kaksi linjaa.
Toinen on läntinen sosiaaliliberalismi. Sen ytimessä ovat samat vapausarvot kuin Pohjois-Atlantin liiton mailla, mutta ei uusliberalistisesti tulkittuna.
Uusliberalismi (markkinoiden pidäkkeetön valta) tuhoaa nimittäin ne käytännön vapausoikeudet, joita se väittää suojaavansa. Vaikka torpparivapautus, evakkojen asuttaminen, aluepolitiikka, peruskoulu ja terveyskeskusjärjestelmä ovat käytännön sosiaaliliberalismia, ei asia ole keskustalaisille luonnostaan selvä.
Toinen linja kiteytyy sanaan resilienssi: siis kriisinkestävyys, muutosjoustavuus, järjestelmän kyky kestää häiriöitä. Se liittyy uusiutuviin luonnonvaroihin, asumisen ratkaisuihin, hajakeskitykseen ja oleelliseen omavaraisuuteen. Se on osa maanpuolustusta, Nato-oloissakin.
Tämä linja on keskustalle tuttu ja se pitäisi osata politisoida kokoomuksen antiteesiksi. Se on samalla uutta sosiaaliliberalismia, kansalaisoikesia.
Molempia linjoja tarvitaan yhtä aikaa, mutta resilienssi edellä.
