Kansalaisopisto Santeri
Toreilla järjestötoimijoiden kanssa keskustellessa yksi keskeisimmistä huolenaiheista on uusien toimijoiden puute. Kokeneet toimijat vetävät yhdistyksiä velvollisuudesta, koska uusia vastuunkantajia ei ole toimintaan tullut kenties vuosikausiin.
Nykyisellään puolueiden toimintatavat pyörivät liikaa yhdistyshallinnon ympärillä. Vaikka paperityöt eivät ne kerran opittuaan monimutkaiset olekaan, ei yhdistyksen pyörittäminen yhdistyksen takia vetoa uusiin toimijoihin.
Maalaisliiton paikallisosastojen rakentamisvaiheessa maalaisliiton jäsenyys on ollut jäsenistölle identiteettipoliittinen kannanotto. Ja vaikkei toimintaan olisi muutoin haluttu sen syvemmin lähteä mukaan, on haluttu jäsenmaksulla osoittaa tuki hyvälle aatteelle ja sen eteenpäin viemiselle.
Nykyään jäseniksi liittyvien joukossa tämä asetelma ei enää päde. Keskustalaisuus ei ole tutkimustenkaan mukaan juuri identiteettipoliittinen osa ihmistä, vaan puolueeseen tullaan mukaan koska halutaan vaikuttaa ja olla mukana rakentamassa parempaa Suomea.
Piirien toiminnanjohtajat törmäävät tähän ilmiöön jatkuvasti – on paljon jäseniä, jotka hoitavat jäsenmaksut tunnollisesti kuolemaansa saakka ja toisaalta nuorempia ihmisiä, jotka saattavat luopua puolueen jäsenyydestä, koska ”en ole enää ehdolla kuntavaaleissa ja luovun luottamustehtävistäni.”
Ja näissä tapauksissa on vain harvoin kyse mistään katkeruudesta, vaan lähes aina Keskustaa luvataan äänestää jatkossakin. Toiminta nykyisellään vain on yhtä kuin luottamustoimet.
Pitääkin kääntää kysymys toisin päin – ei kysyä, miten järjestö saisi uusia toimijoita, vaan miettiä, mitä toimintaa jäsen haluaa.
Bisneskielellä asian voi ilmaista niin, että jäsen on asiakas ja järjestö – siis puolue niin paikallisesti, seudullisesti kuin valtakunnallisestikin – palveluntarjoaja.
Kutsu kahdesti vuodessa yhdistyksen kokoukseen ei riitä vastineeksi jäsenmaksusta. Eikä siksi riitä myöskään mahdollisuus vaikuttaa kuntavaaliehdokkuuden muodossa, koska hyvässäkin tapauksessa se tarkoittaisi jäsenmäärämme tippumista ajan myötä alle kymmenesosaan nykyisestä noin 90 000 jäsenestämme.
Tarvitaan siis puolueen jäsenpalvelujen miettimistä laajemmin. Vahvuutemme on se, että omaamme vielä tällä hetkellä ylivoimaisesti laajimman ja monipuolisimman jäsenverkoston, josta löytyy lähes kaikkien kuviteltavissa olevien alojen osaajia.
Miksi emme siis tekisi puolueesta alustaa jäsenten omien palveluiden tarjonnalle?
Työ voitaisiin aloittaa kartoittamalla nykyisten jäsentemme osaaminen. Mitkä tilaisuudet, verkostot, koulutukset, kurssit ja muut tilaisuudet heitä kiinnostaisivat ja ennen kaikkea millaista osaamista he olisivat satunnaisesti valmiit itse antamaan kansanliikkeen käyttöön?
Voisi olla ihmisille erittäin suuri asia, että he saisivat tarjota osaamistaan vaikka erilaisten koulutusten (esim. vaikuttamiseen, kirjoittamiseen, kampanjointiin, esiintymiseen, kokoustaitoihin, videoiden tekemiseen) tai kurssien muodossa.
Jos saisimme edes yhden prosentin jäsenistöstä tarjoamaan osaamistaan halukkaiden hyödynnettäväksi, tarkoittaisi se lähes tuhatta erilaista palveluntarjoajaa. Palvelut listattaisiin yhteen paikkaan, josta kiinnostuneet voisivat tilata niitä ja palveluntarjoaja lopulta päättäisi yhdessä tilaajan kanssa, missä vaiheessa tilaisuuden tulisi pitämään.
Eikä tämän tarvitsisi rajautua edellä esimerkeiksi nostettuihin poliittisiin teemoihin. Jos löytyy innokas opettaja ja oppija, niin miksei tarjolla voisi olla vaikka kitaransoittoa, pitsin nypläystä tai sukututkimukseen perehdyttämistä?
Maaseudun sivistysliitto on jo olemassa ja äskettäin perustettiin ajatuspaja Alkio, mutta voisiko meillä olla vaikkapa Kansalaisopisto Santeri, jossa jokainen keskustalainen on potentiaalinen opettaja?
