Saranakohdassa
Venäjän peräännyttyä Ukrainan pohjois- ja koillisosista on vapautetuista kaupungeista ja taajamista paljastunut järjestelmällisiä sotarikoksia. Murhia, raiskauksia, kidutusta, tuhoa ja ryöstelyä.
Pääasiassa siviileihin kohdistuneena. Pelkästään Butshan pikkukaupungista on tähän mennessä löydetty 400 uhria kaduilta ja joukkohaudoista. Rikosten laajuus jo sinällään todistaa, että kyse on tietoisesta sodankäynnin muodosta.
Jo tätä ennen on nähty laajamittaista siviilikohteiden pommittamista. Ja ihan kuin tässä ei olisi jo tarpeeksi, tulee venäläisten miehittämiltä alueilta viestejä siviilien pakkosiirroista leireille Venäjälle.
Lapsia taas on kuljetettu adoptoitavaksi tuhansittain. Kyse on selkeästä etnisestä puhdistuksesta, johon ei tarvitse keksimällä keksiä vertailukohtia Stalinin ajoista.
Jos Putin sodan alussa kuvittelikin kyseessä olevan vain nopea presidentin vaihtaminen parin päivän operaatiossa, johon ukrainalaiset tyytyisivät, niin ei usko enää.
Tämä tarkoittaa, että jos Ukraina tässä sodassa lopulta miehitetään, sen kansakunta hävitetään teloituksin ja pakkosiirroin Siperiaan. Jos ei muuten, niin sissisodan välttämiseksi. Tappio ei siis ole enää ukrainalaisille vaihtoehto.
Varsinkin sodan alkuvaiheessa puhuttiin paljon mahdollisuudesta rauhaan, jossa Putin saisi joitain alueita, pystyäkseen esittelemään kotiyleisölle voittoa ”natseista”.
Valitettavasti sekään ei taitaisi diktaattoria tyydyttää, vaan valmistautuminen seuraavaan hyökkäykseen ja asevoimien vahvistamiseen aloitettaisiin välittömästi. Kannattaa muistaa, että Putin sai jo Krimin kahdeksan vuotta sitten, eikä sekään tätä hyökkäystä estänyt.
Pysyvä rauha voidaan saavuttaa vasta, kun Venäjällä vaihtuu valta. Eikä sekään takaa uutta suuntaa itänaapurin ulkopolitiikalle. Siihen asti länsimaiden tulee tukea Ukrainaa kaikin mahdollisin materiaalein.
Jälkikäteen katsottuna se yhtenäisyys, jota länsi nyt näyttää suhteessa Venäjään, olisi pitänyt saada aikaiseksi jo pari vuosikymmentä sitten, kun maassa ryhdyttiin aluksi pienin askelin kirjoittamaan historiaa uusiksi.
Tuloksena on historiantulkinta, jossa Venäjän naapurit ovat ikuisia vihollisia ja jossa venäläiset itse eivät ole koskaan syyllistyneet mihinkään pahaan. Sen satoa nyt niitämme.
Jos tästä tilanteesta kirjoituksen lopuksi haluaa jotain hyvää nähdä, niin se on juuri vapaan maailman yhtenäisyys. Jos otamme tapahtuneesta opiksi ja puolustamme demokratiaa ja ihmisoikeuksia määrätietoisesti myös muita yksinvaltaisia maita vastaan, voimme olla juuri nyt luomassa pohjaa valoisammalle tulevaisuudelle.
Mutta se edellyttää, että ihmisoikeusrikoksista ja historian vääristelystä tulee maita laittaa tilille. Keskinäinen kaupankäynti diktatuurien kanssa ei tuo automaattisesti muutosta maan järjestelmään. Länsimaiden tulee olla valmiit painostamiseen. Muussa tapauksessa ”sisäiset asiat” läikkyvät muuallakin rajojen yli.