Kun tieto ontuu, rahoitus horjuu
Suomessa käyttöön otettu laskennallinen, tarveperusteinen rahoitusmalli on periaatteessa askel oikeaan suuntaan. Sen tavoite on turvata sosiaali‑ ja terveyspalvelujen yhdenvertainen saatavuus kaikkialla maassa.
Ajatus on selkeä: rahoituksen pitää seurata todellista palvelutarvetta, ei asuinpaikkaa. Selkeää on sekin, että yhdenvertaiset palvelut eivät synny virheellisen datan varaan.
Juuri nyt ongelma onkin tässä perustassa. Siis tiedossa, jonka varaan rahoitus lasketaan!
Useilla hyvinvointialueilla on paljastunut, että pitkäaikaisdiagnooseja on teknisten kirjaus‑ ja siirtovirheiden vuoksi kirjautunut käyntien toissijaisiksi diagnooseiksi, vaikka ne eivät ole liittyneet kyseiseen käyntiin lainkaan. Kun tällainen virhe kertautuu suuren datamassan tasolla, se vääristää kuvaa väestön sairastavuudesta.
Jos tämä vääristynyt kuva toimii rahoituksen lähtökohtana, seurauksena on alueellinen epäreiluus: osa alueista saa suhteessa liikaa, osa jää alirahoitetuksi. Yksittäinen virhe on aina syytä korjata ja järjestelmätason virhe on korjattava viipymättä ja avoimesti.
On tiedossa, että virheistä on raportoitu ja niitä on alettu selvittää. Silti rahoitusmalliin ei ole tehty sellaista jälkikäteistä oikaisua, joka palauttaisi luottamuksen sen oikeudenmukaisuuteen. Kun virhe on tunnistettu, korjauksen pitää näkyä sekä tulevassa rahoituksessa että niissä päätöksissä, joihin virheellinen tieto on jo vaikuttanut. Muuten yhdenvertaisuus kaventuu hiljaisuudessa, päätöksenteon omassa konehuoneessa.
Kyse ei ole abstraktista “aluepolitiikasta”, vaan ihmisten arjesta. Niillä alueilla, joilla rahoitus on jäänyt virheellisen datan vuoksi jälkeen, jonot venyvät, henkilöstö uupuu ja peruspalvelut rapautuvat. Siksi periaatteen on oltava kirkas: julkisen rahan ja julkisen vallan on nojattava todennettuun, laadukkaaseen tietoon.
Kun virhe huomataan, se korjataan. On myös kerrottava selkeästi, miten korjaus vaikutti.
Tämän ongelman korjaamiseksi tarvitaan kolme konkreettista toimenpidettä.
1. Vaikutusarviot julki
Faktat on saatava näkyviksi. THL:n ja valtiovarainministeriön on viipymättä julkaistava selkeä ja ymmärrettävä arvio siitä, miten diagnostiikkavirheet ovat voineet vaikuttaa tarvekertoimiin ja rahoitukseen alueittain. Ilman läpinäkyvää vaikutusarviota ei synny luottamusta malliin. Ei päättäjille, ei henkilöstölle, eikä kansalaisille.
2. Oikaisu käytäntöön, myös takautuvasti
Korjatun tiedon on myös muutettava rahoituspäätöksiä. Kun laadultaan parempi data on toimivalle viranomaiselle ajoissa saatavilla, sen on heijastuttava rahoituksen tasoon. Tarvittaessa on tehtävä myös takautuva oikaisu siltä osin kuin se on mahdollista. Muuten järjestelmä palkitsee hiljaisuuden ja rankaisee niitä, jotka tuovat virheitä esiin.
3. Pysyvät kontrollit datan laadulle
Datan laadun varmistus täytyy nostaa pysyväksi osaksi rahoitusprosessia. Se ei voi olla erillinen projekti, vaan sen on oltava perusfunktio. Tekninen auditointi, selkeät ja yhtenäiset kirjausohjeet sekä riippumaton laadunvalvonta on rakennettava järjestelmään niin, että samat virheet eivät toistu.
Meidän ei pidä tyytyä tilanteeseen, jossa “voittaja‑alueet” vaikenevat ja “häviäjät” uupuvat yksin valittamaan.
Yhdenvertaisuus ei ole nollasummapeli, vaan koko maan yhteinen turvaverkko. Kun tieto on oikein ja rahoitus jakautuu sen mukaisesti, hyöty on kaikkien. Myös niiden alueiden, joilla nyt menee hyvin. Reilu ja läpinäkyvä malli on paras suoja tulevien kriisien keskellä.
Tämä ongelma on ratkaistavissa. Se edellyttää tahtoa avata tiedot, rohkeutta oikaista jo tehtyjä päätöksiä ja kykyä rakentaa kestävä, laadukas tietopohja. Vasta silloin tarveperusteinen malli pystyy lunastamaan alkuperäisen lupauksensa: sama oikeus palveluihin, jokaiselle suomalaiselle, kaikkialla Suomessa.
Vastuu on aina kulloinkin vallassa olevilla päättäjillä. Aikaa ja tietoa on riittävästi, nyt puuttuu enää tahtoa.