Kriisistä kriisiin
Otsikko on lainattu Ismo Alangon biisistä, jonka alussa kertoja huutaa ulos sisäistä tuskaansa kertomalla, mitä kaikkea hän on tehnyt saadakseen asiat ennalleen. Mutta ei auta voimajuoma, amalgaamin poisto, meditointi, ei edes jooga: Olo on yksinäinen, kaveri jatkaa kulkuaan kriisistä kriisiin.
Alangon hienon kappaleen sanat tarjoavat kömpelön aasinsillan pohtia kasvattajaseura keskustan tilaa. Puolue on kuin laulun minä, olo on paha, mikään ei tunnu tehoavan, vaikka kuinka yrittää.
Keskustaa ei auta turve, työllistämistoimet, ennallistamisasetus, ei edes saamelaiskäräjät: Kannatus jatkaa laskuaan. Hesarin keskiviikon mielipidemittauksessa kymmenen prosentin raja ylittyi enää kymmenyksellä.
Keskustan kannatusalho on synnyttänyt pilvin pimein analyysejä ja selityksiä, vähän vähemmän johtopäätöksiä tai konkreettisia toimenpide-ehdotuksia.
Keskustan oma johtopäätös ja lyhyen tähtäimen lääke – ainakin ulkopuolelta katsottuna – näyttää liittyvän hallituksen politiikkaan ja sen sisällä syntyviin tai synnytettäviin kriiseihin. Hesarin gallupin perusteella koukku vetää huonosti, keskustan osalta saalis on jäämässä laihaksi.
Välillä tuntuu, että historia pitää puolueen voimansa tunnossa, vaikka itse voima olisi katoamassa.
Jos minulta kysytään – ja aina välillä niin tapahtuu – keskustan luisu ei ole syntynyt yhtäkkiä, vaan pidemmän ajan kuluessa. Yhtä vähän ahdinkoon on vain yksi, kaksi tai kolme syytä. Se ei myöskään ole yhden tai kahden ihmisen, puheenjohtajan, yhden hallituksen tai hallituspohjan vika.
Kun vaalituloksia ja mielipidemittausten tuloksia katsoo, keskustan trendinomainen kannatuksen lasku on ollut jatkuvaa lähes koko 2000-luvun.
Piristävän poikkeuksen siihen toi Juha Sipilän nousu puolueen puheenjohtajaksi kesäkuussa 2012, mutta sekin ilo jäi lyhytaikaiseksi.
Porvarihallitus sulatti jo hallituskauden puoliväliin mennessä politiikan ulkopuolelta tulleen puheenjohtajan puolueelle tuoman kannatuslisän. Alamäki on jatkunut, vaikka käyrästä löytyykin pari nousupiikkiä.
Käsillä olevasta puolueen hädästä pari huomiota. Keskusta on historiapuolue, sillä on kunniakas, yli sadan vuoden historia. Siihen on hyvä nojata ja uskoa, näyttivät gallupit ja vaalitulos mitä tahansa. Välillä tuntuu, että historia pitää puolueen voimansa tunnossa, vaikka itse voima olisi katoamassa.
Kun puolue käpertyy itseensä viikko, kuukausi ja vuosi toisensa jälkeen, se alkaa näyttää enemmän itseltään, kovalta ytimeltään.
Viimeisen vuoden, parin aikana keskusta on kääntynyt yhä enemmän sisäänpäin, vaikka kannatuksen laskun kai pitäisi kannustaa katsomaan itsestä ulospäin. Kun puolue käpertyy itseensä viikko, kuukausi ja vuosi toisensa jälkeen, se alkaa näyttää enemmän itseltään, kovalta ytimeltään.
Jos mielipidemittauksia on edes vähän uskominen, paljastunut kuva itseensä kääntyneestä keskustasta ei äänestäjiä miellytä. Alati kasvava liikkuvien joukko lappaa puolueen ohi oikealta ja vasemmalta.
Haaviin jäävät toki uskollisimmat naiset ja miehet, keskiviikkona 16. marraskuuta heitä oli 10,1 prosenttia.
Mutta mikä neuvoksi, puolueen kellokkaat voivat aivan oikeutetusti kysyä meiltä monenkirjavilta viisastelijoilta. Hyvä kysymys, vaikea vastata. Ei minulla ole yksiselitteistä neuvoa tai ohjetta, tiedän vain, millainen on se keskusta, johon olen joskus luottanut.
Mutta totuutta keskusta ei pääse karkuun. Demokratiassa ihmiset eivät ole väärässä, keskustalla on kannattajia vähemmän kuin koskaan.
Ehkä puolueen kaipaamat vastaukset löytyvät sieltä, missä ovat ne ihmiset, joihin keskusta on parin vuosikymmenen aikana kadottanut yhteyden.