Viimeisellä rannalla
Helsinkiläinen musiikkiyhtye Sir Elwoodin hiljaiset värit julkaisi noin 30 vuotta sitten kappaleen Viimeisellä rannalla. Tunnelmaltaan ahdistava, mutta hieno kappale kertoo jonkun pahan, kenties maailmanlopun, odotuksesta: ”tilanne näyttää täällä myös pirun pahalta.”
En tiedä miksi, mutta kyseinen kappale on tullut mieleeni, kun olen seurannut armaan isänmaan kuukausia vellonutta työelämäkeskustelua. Ehkä tilanne vaan näyttää ammattiliitossa töissä olevan silmissä pirun pahalta, suomalaisia palkansaajia ajetaan viimeiselle rannalle, nyt meitä syntisiä rangaistaan.
Hallituksen työlainsäädännön hankkeet herättävät isossa osassa palkansaajaliikettä huolta ja vastustusta, eikä aiheetta. Listalla on useita asioita, jotka vaikuttavat työntekijöiden asemaan ja mahdollisuuksiin huolehtia omista työehdoistaan ja oikeuksistaan.
Toteutuessaan muutokset eivät ole pieniä, vaikka hallitus niin uskottelee. Esimerkiksi paikallisen sopimisen avaaminen hallituksen esittämällä tavalla työntää suomalaisen työehdoista sopimisen tielle, jonka päätä ei kukaan voi varmuudella kertoa tai kuvata.
On vain hallituksen ja elinkeinoelämän puolelta annettuja hurskaita lupauksia ”ei teille tässä kuinkaan käy”. Ja sitten on ammattiliittojen puheenjohtajia, palkansaajien työehdoista neuvottelemisen ammattilaisia, luottamusmiehiä, palkansaajien edusmiehiä ja -naisia, jotka tietävät, että edunvalvonnan, työehdoista sopimisen ja työlainsäädännön palikoita liikuteltaessa yhden siirtämisellä on taipumusta vaikuttaa vähintään toiseen, jos ei jopa kolmanteen asiaan.
Jälkimmäiselle joukolle käynnissä olevan suomalaisen työelämän ihmiskoe, jota hallitus kutsuu välttämättömäksi työelämän rakenteiden uudistamiseksi, ei ole ”vain”. Se on uhkakuva, jota on yritettävä torjua kaikin, vielä toistaiseksi käytettävissä olevin keinoin.
Ovatko synkimmät visiot totta ei, alkaa olla sivuseikka. Tiedossa on, että uudistusten myötä liittojen mahdollisuudet hoitaa oman jäsenkuntansa edunvalvontaa takuuvarmasti heikkenevät. Kun siihen yhdistää hallituksen jääräpäisen tavan yrittää ajaa muutoksia läpi, suomalaiset työmarkkinat alkavat olla kohtuullisen pahassa konkelossa.
Työmarkkinakriisi näkyy ja kuuluu tietenkin myös politiikassa. Näky ei ole kaunis. Harvoin on esimerkiksi valtioneuvoston jäseniltä nähty televisiossa ja eduskunnan ministeriaitiossa sellaista käytöstä kuin viime viikkoina. Mahtaako kukaan miettiä, millaisia jälkiä episodi jättää suomalaiseen yhteiskuntaan?
Kun käsillä oleva revohka loppuu, Suomi ei ole entisensä.
Rintamalinjat ovat selvät. Hallitus ajaa muutoksia läpi elinkeinoelämän järjestöjen tukemina, osa oppositiosta ja ay-liikkeestä vastustaa. Linjojen välissä, kutsutaan vaikka välitilaksi tai puolueettomaksi alueeksi, on tahoja ja ihmisiä, jotka eri syistä yrittävät pysytellä kiistan ulkopuolella tai ainakin välttelevät ottamasta kantaa substanssiin, itse asioihin.
Keskusta näyttää valinneen oppositiossa taktiikakseen välitilassa olemisen. Puolue kerää palkansaajilta irtopisteitä vastustamalla joitakin uudistuksia, kuten aikuiskoulutustuen lakkauttamista tai suojaosan poistoa. Tärkeitä asioita nekin, mutta ne eivät olet työmarkkinoiden uudistamisen pihvi. Isot asiat ovat muualla.
Osapuolia neuvottelupöytään patistaminenkin toimii aikansa, mutta tik tak, tik tak, aika rientää, loputtomiin se ei riitä. ”Kaikki pois piilostaan”, otsikon laulussa sanotaan: Kannan ottamisen ja omien vaihtoehtojen esittämisen aika koittaa väistämättä.
Historian valossa keskusta lienee henkisesti hallituksen reessä, jos ei lämpimän vällyn alla kyydissä niin jalaksilla kuitenkin. Tunnen väkeni, tai ainakin osan siitä. Keskusta on työreformipuolue, niin kauan kuin minä muistan, sen piirissä on tunnettu viehtymystä laittaa ay-liikettä polvilleen.
Toisaalta osaa kansanliikettä hallituksen karski linja mietityttää. On eri asia laittaa kättä nyrkkiin takintaskussa ja uhota kapakanpöydässä ay-harmitustaan kuin tunnustaa kuuluvansa porukkaan, joka näyttää kohtuullisen häpeämättä keskisormea järjestäytyneelle palkansaajaliikkeelle.
Kevään edetessä kuulemme, mihin keskusta työmarkkinoiden uudistamisessa ja työelämän kehittämisessä uskoo ja mitä se ihmisille uskottelee. Jäämme kuulolle.
Kun käsillä oleva revohka loppuu, Suomi ei ole entisensä. Kyse ei ole pikkuasiasta, ei suomalaisen yhteiskunnan, ei ammattiliittojen, niiden jäsenten eikä keskustankaan kannalta.
Meitä liittoihin kuuluvia palkansaajia on kuitenkin edelleen noin 1,8 miljoonaa.